LOIKKAA LAKU

Onnistuuko esteradalla eteneminen Lakulta?

Entä mitä mieltä Vippe on uudesta harrastuksesta?



Aleksilla on hieno koira ja etumatkaa sen koulutuksessa. Eräänä päivänä käydessään moikkaamassa Lakua kertoi hän Oonalle vinkkejä, kuinka koiran kanssa olisi vieläkin hauskempaa. Ensiksikin Lakulle olisi rakennettava oma temppurata. Ajatus oli loistava, eikä pitkä koulumatka tai painava reppu kyenneet estämään kaksikkoa toimimasta.

Oona säätää esteen korkeutta Aleksin antaessa ohjeita.

Hetken kuluttua lumikasoista valittiin sopivin ja pihalta löytyneestä lapiosta tehtiin este. Oona kokeili ja Aleksi kommentoi. Esterata oli valmis. Lapset kutsuivat koirat luokseen kertoakseen uudesta harrastuksesta.



Vippe ja Laku kuulolla.



Korvat höröllään ne kuuntelivat puhetulvaa. Vipestä näki heti, ettei se innostunut ajatuksesta. Aivan kuin se olisi pohtinut, oliko hyppelyyn saatu lupa Joonakselta. Kallistaen päätään se kysyi, oliko tästä todellakin sovittu sen isännän kanssa.

Laku oli hämmentynyt. Se tykkäsi Oonasta valtavasti ja oli onnellinen saadessaan tytön huomion. Mitä punaposki nyt halusi, siitä sillä ei ollut mitään käsitystä, mutta ei se vastustellut. Se oli valmis urostekoihin.


Laku ihmettelee, mitä Oona oikein haluaa sen tekevän.



- Tule, tule, Oona maanitteli heiluttaen lihapullaa lapion päällä.

Laku juoksi. Pysähtyi esteelle ja istuutui. Oona huokaisi, mutta Aleksi rohkaisi jatkamaan. Uusi yritys. Aleksi kannusti. Oona maanitteli. Vippe kokeili kerran. Kiersi esteen ja häipyi. Sitä ei hypytetty, ei ainakaan ilman Joonasta.



Vippe ei hyppää. Se kaartaa esteen ja karkaa radalta.

 Mutta Laku ymmärsi idean. Herkkupala heilahti. Laku ponnisti ja lopulta valmentaja sai iloita työnsä hedelmistä. Kaksikko Oona ja Laku selvittivät ensimmäisen esteratansa tehden loistavaa yhteistyötä.

Laku vauhdissa. Tuleekohan siitä isona esteratojen kunkku?

KARKULAISET

Suomenlapinkoiran pentu Vippe ihmettelee talven tuoksuja.

Pihapiirimme on aidattu niin, että pennut voivat tutkia ympäristöään vapaasti. Aluksi ne pysyttelivät kotioven lähettyvillä antautuen muutaman metrin päähän vain ihmisen seurassa. Iän karttuessa myös niiden rohkeus on lisääntynyt. Tarkennan, Vipen seikkailunhalu on lisääntynyt pikkuveljen seuratessa sitä, mitä hulluimpiin tekoihin.

Eräänä päivänä ne onnistuivat nappaamaan pikkulinnuille tarkoitetun talipallon puunoksalta. Sitä ne sitten nuuskivat ja ihmettelivät. Äidin meikkipussi kiikutettiin pihalle ja kätkettiin lumikasaan. Samulin housunlahkeesta revittiin kuminauha ja toisesta tumpusta syötiin peukalo.

Mutta palatkaamme seikkailijoihin. Vippe siis viipottaa ympäri pihaa haistellen tuulen mukanaan tuomia tuoksuja. Jos järveltä kuuluu outoja ääniä, höristää se korviaan tarkkaavaisena aivan kuin se olisi jo mahtava vahtikoira. Mutta kun portin ohi kopsuttelee ori ylväänä, kipittää se velipojan viereen ja siinä ne sitten istuvat ihan liki toisiaan.

Mitähän se isoveli seuraavaksi keksii?

Laku ja Vippe kulkevat umpihangessa. Polku tuntemattomaan on tallattu koko aidan mitan verran. Näyttää aivan siltä, kuin ne olisivat kiertäneet ihmettelemässä, minne tämä verkkoaita johtaa. Pienempi isompaa seuraten ne muistuttavat leikkijunaa. Pikkuruiset päät ja kippurahännät vain näkyvät niiden puksuttaessa eteenpäin. Mitä etsivät? Ehkäpä pakoreittiä tai parempia sapuskoja tai uhkeita kimuleita tai muiden meneväisten merkkauksia.

Niin tai näin, sopivan kohdan löytäessään, parivaljakko pysähtyy tuumailemaan. Ne mittailevat aidan korkeutta ja kokeilevat kolon korkeutta. Ja eräänä päivänä lumivallia hyväkseen käyttäen ne olivat kuin olivatkin saaneet itsensä ponnistettua pois aidatulta alueelta. Hetken kuluttua ne seisoivat surkeina portin takana. Kimeästi ulisten ja nyyhkyttäen ne kinusivat tietää, kuinka me pääsisimme takaisin kotiin. Äiti tarjosi karkulaisille herkkuja. Kotiinpaluu on kuitenkin aina juhlaa.

PS. Aivan meinasin unohtaa!

Illalla ihmettelimme Lakua, joka hinkkasi itseään seinää vasten. Se oli ollut jo jonkin hetken levoton ja raaputtanut itseään onnettoman oloisena. Kun iskä nappasi pennun syliinsä, asiat selkenivät. Hetken harjattuaan hän löysi turkista monta syytä rapsutukselle. Täi kavereidensa kanssa oli pesiytynyt pehmeän turkin suojiin. Iskä huokaisi. Nappasi muutaman näytteen teipille ja haki suurennuslasin. Vertasi löydöksiä netin kuvatarjontaan ja kertoi ikävät uutiset. Joonas tutki varmuudeksi Vipen. Sama tulos. Kummallakin pennulla oli koirantäitä. Onneksi ne eivät tartu ihmisiin ja koiratkin saavat niihin apua. Hetken ajatus kutitti äitiä ja taisi hän pestä kätensä useamman kerran, ihan vain varmuudeksi.

LEMMENLEIKIT

Suomenlapinkoira Vippe ja samettisussu Pullukka.

Oonalla on nalleja, pehmeitä kissoja ja hauskoja hauvoja. Isoja ja pieniä otuksia lojuu lattialla ja istuskelee hyllykössä. Minnan antama Hirnukka on kestosuosikki. Kiiltävä sammakko on korvaamaton. Pikkuinen kisu ja sen musta sisar ovat pötköttäneet peiton päällä jo vuosia. Mutta kukaan ei oikeastaan tiedä, mistä Pullukka on meille tullut. Äiti on usein katsellut oliota oudoksuen. Samettisen ruskea nappisilmä voisi olla koira, mutta koska se on niin pyöreä, tulee siitä lähinnä mieleen pallokala. Miten joku edes on ajatellut tuoda tuollaista markkinoille, äiti on pohtinut mielessään ja ihmetellyt vielä enemmän, kuinka joku on se sieltä ostanut.

Rakastunut näkee kaiken toisin. Vippe huomasi Pullukan pyöreät muodot heti ensimmäisellä viikolla. Se ei välittänyt Ikean vaaleasta terrieristä tai pitkäkarvaisesta spanielista. Hiukan se innostui jättikokoisesta hevosesta, mutta Pullukan kohdalla sen sydän pysähtyi.

Millaista on rakastua ensimmäistä kertaa?

Vipen liikkeet olivat nopeita. Sen työskenteli kuonollaan, työntääkseen muut kaunottaren edestä pois. Saadakseen tuntuman tyttöönsä se nousi takajaloilleen ja kurkotteli lähemmäs nappisilmää, joka apaattisena tuijotti eteensä. Tuskin Pullukka ymmärsi, että nyt onni oli kohdannut sitä. Mutta Vippe tiesi, mitä tahtoi. Se halusi Pullukan.

Hellästi se haisteli heilaansa. Pyöritteli kuonollaan. Käänteli ja tutki. Pullukka istui toljottaen toisaalle ja ehkä sitä hiukan huvitti utelias uros. Pullukalla kun ei ole tapana näyttää tunteitaan. Ei se revittele iloilla tai suruilla. Se on olemassa ja siinä on sen mielestä kylliksi. Pitäkööt muut meteliä siitä, miltä tuntuu. Tämä tyttö ei pulise turhia tai vaadi pitkiä perusteluja. Eikä se vastustellut, kun Vippe raahasi sitä kohti kotoista banaanilaatikkoa, jonne oli tunnelmaan sopivasti pedattu sydänaiheinen peitto.

Mitä tapahtuu nuoren koiraan mielessä tämän painautuessa lemmittyänsä vasten? Sitä ei Vippe tiennyt, eikä se myöskään ymmärtänyt, miksi sen keho lähti tanssimaan sooloa, jollaista se ei koskaan aiemmin ollut kokenut. Sen lantio työntyi eteen, häntä heilahti taakse, lantio nytkähti kiivaammin. Eteen, taakse, eteen, taakse. Pullukka tärisi tahdissa, eikä Vippe-parka kyennyt itse kömpimään punkkaansa. Se keinahteli lemmentuskissaan laatikon reunalla ja aina kun se käpälät osuivat sen mielitiettyyn, alkoi rytmikäs lemmentango.

Lemmenleikkejä ja himokasta hehkutusta jatkui koko illan. Aamulla tunne oli yhtä ylitsevuotava kuin yön pimeinä tunteina, eikä rytmi hidastunut iltaa kohden. Päinvastoin. Näytti aivan siltä kuin Vippe olisi päässyt kiinni olemassaolonsa tarkoituksesta. Tai ainakin maistanut sellaista herkkua, jota sen oli saatava lisää. Ja se sai. Ja se sai. Ja se sai.

Pullukka oli kuin luotu sille. Se oli sopivan pyöreä, pehmeän vastaanottava. Se jakoi Vipen ilakoinnin tyynen rauhallisesti. Kun uros nukahti, Pullukka valvoi sen vierellä. Ja taas jatkettiin ilakointia. Kunnes eräänä päivänä kaikki muuttui. Taloon saapui pikkuinen koiranpentu, joka käveli kuin Vippe, heilutti häntäänsä, hypähteli ja haukahteli iloisesti.

Vippe arvioi tilannetta. Se oli kuullut enkelten laulun. Se ei voinut kieltäytyä seireenimäisestä kutsusta. Se hyppäsi karvaisen olion selkään antautuen samaan autuaaseen tunnelmaan kuin mihin se Pullukan kanssa oli tottunut. Järkytyksekseen sen alta kuului murinaa, kipakkaa haukuntaa ja lopulta terävät pikkuisen hampaat iskeytyivät sen tajuntaan.

Velipoika ei pitänyt lemmenleikeistä. Ei ainakaan Vipen kanssa. Eikä Vippeä himottanut enää pehmolelun kanssa seukkailla, kun se sai seikkailla velipojan kanssa.

- Mitä sanoisin, Vippe istui Pulllukan vieressä. – Ehkä kasvoimme erilleen tai elämä toi meille uusia haasteita. Onko meillä eri arvomaailma tai sitten asiat vain ajautuivat näin.

Pullukka ei sanonut mitään. Oliko se surullinen? Kaipasiko se Vipen kosketusta? Ehkä se oli vain helpottunut saadessaan taas enemmän aikaa ajatella asioita.

Pullukka ja Vippe eron jälkeen.

TAUOTONTA TOUHUA

Päivä päivän jälkeen paljon, paljon puuhaa. Pentujen ollessa toisistaan erillään ne etsiytyvät ihmisten läheisyyteen. Häpeilemättä ne tepastelevat vessaseuraksi tai odottavat pöydän alla sattumia. Lukutoukan jalat ovat oiva paikka lepäillä ja Oonan helmoissa on aina hauskaa heilua.


Vippe tykkää silittelystä ja Laku tykkää määrätä, milloin sellainen sille sopisi. – Ei, ei nyt, se irvistää pyristellen pakoon halihetkeä. Kiemurrellen se ilmoittaa, että vaikka se ei vielä ole edes kolmen kuukauden ikäinen, on sillä sisäinen pakko pomoilla.

- Hau, hau! ääni on kimeä ja määrätietoinen. – Herätkää!
Kello on neljä, aamulla ja vaikka kaamos on katkennut Utsjoella, meitä kaikkia nukuttaa.

Mä voitin! Laku taklasi Vipen.

– Hau, Laku huutaa! Mulla on tylsää! Tulkaa viihdyttämään! Hau, hau!
Olemme pitäneet pentuja erillään, jotta pieninkin saisi unihetkensä. Sen soisi nukahtaa kun nukuttaa ja herätä kun on levännyt. Mutta myös siksi, että Vipelläkin olisi unirauha. Pikkuveli kun on päättänyt, että sen herättyä heräävät myös muut.

Kun pennut on päästetty samaan tilaan, telmivät ne armotta ja kovaäänisesti. Ne rähisevät, kiskovat, asettavat tassunsa haastavasti toistensa selkään, hyppäävät herjaten kaverin niskan päälle tai kellistävät toisensa kumoon. – Tätäkö tämä sitten on, puremista, vinkumista, nitinää ja uikutusta, ähinää ja ohjeita, kuka milloinkin on missäkin ja huolta pienimmästä pennusta, ettei se ihan jäisi isomman rökitettäväksi, äiti ja iskä ehtivät huolestua.

Mutta eräänä päivänä pikkuinen seisoi vauvaportin luona. – Hau, se haukkui päästäkseen isomman luokse. Hau, haluan!

Sä hävisit!  Vippe tuulettaa Lakulle.

Ja niin alkoi leikki. Painipeli, jossa oli säännöt. Kumpikin oli vuorollaan voittaja. Kumpikin haastoi haastajansa. Kumpikin kellahti selälleen häviäjänä. Hauskaa oli. Hävinnyt oli seuraava voittaja. Eikä voittaja pahastunut alistua häviäjän osaan. Tasapuolista telmimistä tauotta.

Yleensä leikki oli loppunut itkuun. Pienin oli tullut portille pyytäen päästä pois leikkihuoneesta. Nyt oli toisin. Leikki loppui ja ystävykset kellahtivat lattialle lojumaan. Paitsi, että ensin Vippe kipitti paperikasalle lorottamaan ja Laku seurasi sitä, aivan kuin muistaen, että silläkin oli hätä tai ajatellen, ettei mikään ole niin kivaa kuin kusta kaverin kanssa.

Sitten ne rojahtivat lattialle ja nukahtivat. Meitä nauratti kun ne tuhisivat aivan samassa asennossa. Jalkojen sojottaessa sivulle aivan kuin ne olisivat kaatuneet suorilta tassuilta kyljelleen. Mutta juuri kun äiti hiippaili kameran kanssa niitä kuvaamaan, nosti Vippe käpälänsä kohti kattoa, kuten se tavallisestikin teki. Paitsi, että nyt Laku tuhisi se vieressä tyytyväisenä.

Ottakaa mallia. Näin rentoutuu Vippe.

Onnellinen loppu tai alku, ajattelimme. Ainoa, joka suri osaansa, oli Pullukka. Oliko Vippe hylännyt ensirakkautensa? Siitä taidan kirjoitella ensi kerralla lisää.

HAUKUTKO NAMIA?

Mennään tonne! Eiku tänne! Hau!

Miksi koiraa pitää opettaa? Kolmetoistavuotias kyseenalaisti idean päivittäisistä harjoitushetkistä. – Sehän on ihan ok tuollaisena, poika perusteli. Mutta Vipen karatessa ensimmäisen kerran kadulle, välittämättä kielloista tai maanitteluista, kipittäen sitä nopeammin, mitä lujemmin Joonas loikki pelastamaan, alkoi nuorukainen ymmärtää yhteisen sanaston arvon.

Uutta kotia nuuskiessaan pennulla ei ole hajuakaan omista odotuksistaan. Toisin on kotiväen kanssa. Pennun syntymää ja kotiutumista on varrottu ja ennen koiranhankintapäätöstä asiaa valmisteltu useita viikkoja, kuukausia jopa vuosia. Kaikenlaisia kirjoja on tutkittu ja nettitestejä sopivimman koirarodun löytämiseksi on harrastettu. Mielenkiintoisiin rotuihin on perehdytty ja kaikenlaisia koiraihmisiä on jututettu. Sopivan kasvattajan löytämiseksi on tutkittu nettisivuja, etsitty tietoa ja haastateltu tietäviä. Otsa rypyssä iskäkin tutki perinnöllisiä sairauksia ja jalostuslinjojen puhtautta. Olisiko tässä hyvä yksilö? Onko kasvattaja luotettava?

- Hau, sanoo koira ja heiluttaa häntäänsä.
- Oi, kuinka suloinen, lässyttävät ihmiset sen ympärillä.

Pennun näkökulmasta käytös on outoa. Tilanne on kiusallinen. Jättiläiset ympäröivät sitä tuijottaen. Koira kun ei luontaisesti katso lajitoveriaan silmiin. Luotettava hauveli välttelee sellaista. Vain riitapukarit tuijottavat.

Laku haistelee lunta.

Lumileikit kiinnostavat niin ihmislapsia kuin koiranpentuja. Niitä pörröisempiä ei meinaa edes saada sisälle. Kuono kinoksia kyntäen ne puskevat pakkaslunta. Kipittävät kilpaa kummulta kummulle. Hyppivät ja haukkuvat. Riipivät pensaiden alimpia oksia ja leikkivät syväjäätyneellä pallollaan. Istuvat valitsemallaan vahtipaikalla ja harjoittelevat isojenpoikien hommia. Kumpikin on oppinut tekemään tarpeitaan myös taivasalla, joten ulkoilu ei enää pääty edes hätään.

- Tänne, Oona huutaa ovella, eikä Laku ymmärrä, mitä tyttö toivoo.
- Tänne, Joonas huutaa ovella ja Vippe juoksee sen luokse. Joonaksella on kädessään makupala. – Istu!

Pojan aikomuksena on opettaa sisääntulotapoja. Vippe tietää, mitä tehdä. Se on oppinut, että ennen syömistä istutaan ja katsotaan isäntää silmiin. Se nököttää tyytyväisenä ja ryhdikkäästi. Liikahtamatta se tuijottaa Joonasta, joka puhkeaa kehumaan. – Hienoa! Voit tulla sisälle.

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta.
- Hyvin menee, tulehan nyt sisään sieltä! Poika liikahtaa kärsimättömänä: – Tule vaan, saa tulla!
Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta.
- Ole hyvä, tänne vaan, tule, tule!
Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta.
- No, tule nyt! Joonas kerjää. – Mikset sä tuu jo! Hei, hopi hopi, nyt!

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta. Räntäsade ei sitä haittaa. Sen peppu ei jäädy pakkasella. Sillä ei ole kylmä ja sitä paitsi se haistaa Joonaksen kädessä herkkupalan, minkä syömiseen se odottaa lupaa. Mutta sitä Vippe ei ymmärrä, miksi poika ei anna namia, heiluttaa sitä edes takaisin ilmassa ja puhuu outoja. Etutassuillaan poika raapii päätään ja viuhtoo oudosti. Ja ylipäätään, miksi ihmeessä Joonas seisoo koko ajan takajaloillaan? Eikö se ole vaivalloista?

- Haloo, mitä mietit, ollos tervetullut sisätiloihin, poika keskeyttää karvakuonon pohdinnan. – Sisään sieltä!

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta. Pentu on oppinut, että Vipellä poika tarkoittaa juuri Vippeä, komeaa sekaväristä poikamiestä, jolla on kujeileva luonne ja kyky nauttia läheisyydestä. Ihan pian se saisi palkinnon, makupalansa.

- Eihän tästä tule mitään. Vippe, älä siellä kökötä vaan tule tänne, Joonasta naurattaa. – Katso, täällä on herkku! Tule hakemaan! Tällä! Tänne! Sisälle! Ei siellä! Ei ulkona, kuuletko, hei, Vippe!

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta pohtien kuinka outoa. Poikahan näyttää hampaitaan! Mitä tein, että se suuttui? Eikös tuo tiedä, että koirat näyttävät hampaitaan pelotellessaan?

Joonas nostaa karvaturrin syliinsä ja kantaa sisälle. Vippe nautiskelee naminsa ja pohtii, kuinka outo laji tämä Joonas on. Mutta rakastettava, hän myöntää, täydellisen ihana! Ja se nuolee pienellä vaaleanpunaisella kielellään kaverinsa naamaa.

Illalla Samuli kysyy äidiltä, voisivatko he seuraavalla kerralla hankkia kissan.
- Millaisen kissan haluaisit? äiti kysyy.
Neljävuotiaalla on vastaus valmiina: - Haluaisin puhuvan kissan, sellaisen Aristokatin.

Paljon on pohdittavaa pienellä pennulla. Laku Oonan sylissä.





TERVETULOA

Oonan leipomia ja koristelemia muffinseja.

Jotta koiranpennusta tulee sosiaalinen eli sellainen kaksijalkaisten kanssa mukavasti toimeen tuleva vesseli, pitää sen kokea perheensä kanssa erilaisia asioita kuten ihmetellä polkupyöriä, tutustua posteljooniin, ajella autolla tai tavata ihmisiä. Iloiset elämänkokemukset antavat sille itsetuntoa ja ymmärrystä, kuinka kivaa elämä ihmisen kanssa on.

- Tunti aikaa, niin vieraat saapuvat!

Äiti luuttusi lattiaa. Laku riehui ympärillä yrittäen saada otetta kiivaasti kieppuvasta rätistä. – Irti! Ei saa!

Hätistely ei vesseliä häirinnyt. Se vaani ja hyppi. Haukkui ja irvisti. Tarttui pikkuruisilla hampaillaan kiinni. Lihakset tiukkoina se tempoi kaikin voimin. Vesi roiskui.

- Laku, irti!
- Äiti, onks nää hyvät? Oona oli pukeutunut punaisiin vaatteisiin.

Koira vetäytyi kauemmas. Se arvioi varren päässä lojuvaa vastusta. Kimeästi haukahdellen se hypähteli äänensä tahdissa. Äiti oli melkein saanut työnsä päätökseen Vipen rynnätessä sisälle. Laku haukkui, eikä kestänyt kauan ja Vippe ymmärsi tilanteen vakavuuden. Nyt kaksi pentua pyöri mopin ympärillä. Äidin ääni ärtyi entisestään.

- Pojat, lopettakaa!

Yhteinen vihollinen muuttui haasteeksi. Kumpikin karvaturreista halusi voittaa. Laku hermostui Vipen varmoista otteista ja tarrasi tätä korvasta kiinni. Vippe päätti pistää pikkuveljen kuriin. – Mun juttu, se ärähti.

- Älä unta nää, vastasi Laku.

Vippe nousi Lakun selkään tämän pyörähtäessä ketterästi karkuun. Vipen kaartaessa perään, käänsi Laku suuntaansa tehden yllätyshyökkäyksen isoveljensä kimppuun. Hirmuinen meteli täytti keittiön.

- Äitii! Samuli kaipaa tekemistä.
Hätäpäissään äiti antoi pojalle askartelumaaleja ja pyysi odottamaan hetken.
– Etsin pensselin. Tässä on paperia, äiti ohjeisti.

- No? äiti kääntyi ärtyneenä. Oonalla oli asiaa.
- Olisin kysynyt, että olisko nää paremmat? Oona oli pukeutunut sinisiin.
- Vieraat tulee puolentunnin kuluttua!

Äiti löysi pensselin. – En tarvitse sitä, totesi taiteilija iloisena. – Käytin käsiä!
- Kuka otti sanomalehdet pois? Joonas huusi. – Pennut on pissannu lattialle!

"En tarvitse pensseliä. Käytin käsiä."

Äidin into sosiaalistaa koiranpentuja väheni sitä mukaan kun vieraiden saapuminen lähestyi.

- Äiti, mikä sulla on? valkoisissa korkokengissä kipsutteleva Oona kysyi huolestuneena.
- Ei mikään, äiti tiuskaisi.
- Iskää! Sun pitää tulla juttelemaan äidille! Sillä ei oo mikään.

Oonan valkoinen asukokonaisuus.

Uskokaa tai älkää, mutta loppujen lopuksi lattia tuli pestyä ja äitikin ehti vaihtaa vahvasti ominaishajuiset vaatteensa. Ja vaikka kakku kärähti uunissa sillä aikaa, kun äiti kävi suihkussa, tuntui hänestä jo hiukan hilpeämmälle. Koti tuoksui puhtaalle ja iskän avustuksella hommat oli saatettu päätökseen.

- Lähes idyllistä, äiti huokaisi kurkatessaan esikoispoikansa soppeen, josta kantautui kitaran surumielinen sointi. Vippe lepäsi rauhallisena soittajan vieressä. Touhuikäinen ja taapero olivat löytäneet autoleikeistä yhteisen ilonaiheen ja Laku oli kömpinyt pahvilaatikkoon päiväunille. Oona harjasi hiuksiaan tyytyväisenä ruskeaan asukokonaisuutensa. – Täydellistä!

Vippe Joonaksen jaloissa.

Ovikellon kilahdus ja hiljaisuus hävisi. Sisälle tulvahti raikasta talvisäätä sekä iloisesti pulisevaa porukkaa. Pieni tupa täyttyi naurusta ja kovaäänisestä ihastelusta. Koirat hyppivät päin ja haukkuivat terävästi. Kumpikin halusi huomionsa. Niiden ylpeät omistajat kertoivat kilvan lemmikkinsä erinomaisuudesta ja äiti, joka päivät oli kotona, puhui tauotta saadessaan vihdoinkin aikuisia ympärilleen. Lapset leikkivät piilosta ja ilonen haukunta paljasti etsijöille kolot, joihin kaverit olivat kömpineet. Vippe ja Laku ihmettelevät pyllyt pystyssä sängyn alla lymyileviä sisaruksia. – Hau hau!

Rukoiliko äiti vai anoiko armoa? Ehkä se oli synninpäästö, kun hän illalla huokaisi itsekseen: Ole rauhallinen ja looginen laumanjohtaja.

ULOS JA TULOS

Vippe 9 vko ulkona.

Kuinka opettaa koira sisäsiitiksi?

Ennen Vipen tuloa siivosimme. Siivosimme tavaramme. Sijasimme petimme. Keräsimme ja toimitimme turhat tavarat toisaalle. Konttasimme lattialla tutkaillen sänkyjen ja sohvan alle, että varmasti kaikki olisi turvallista. Että jokainen sähköjohto ja laturi olisi pennun ulottumattomissa. Lopuksi rullasimme matot. Isä kantoi pötköt pois.

Jos on tottunut mattoihin, tuntuu koti autiolle. Äänet kuulostavat kummallisilta. Kilinät ja kolinat keskustelevat kierrellen kulmasta kulmaan. – Puolivuotta menee nopeasti, isä lohdutti äitiä. – Siihen mennessä suomenlapinkoiran pitäisi oppia sisäsiistiksi.

Mutta äiti kaipasi mattoja, pitkiä verhoja, kutimiaan, kirjakasojaan, pajukoreihin kätkeytyneitä ideoitaan ja ehkä kaikkein eniten aikaa torkkupeittoon kääriytyneenä lukea kirjansa loppuun.

Nyt sellaiseen ei ollut aikaa. Kaiken piti olla valmista. Tervetulonomaista ja kodikasta.

- Ruokakippo ja vesiastia, Joonas kävi listaansa läpi. – Turvallinen kolo koisailla.

Asettelimme vanhoja Hesareita lattialle, jotta pentu tietäisi, minne tehdä tarpeensa. Pienimmät ihmettelivät, mutta isä selitti, koiranlogiikkaa. Hädän tullen se etsisi kohdan, jossa pysyisi pystyssä. Huokoinen paperi toimisi houkuttimena ja keräisi kosteuden itseensä. Pisupaperit vaihdettaisiin puhtaisiin ja homma hoituisi.

Kun Vippe sitten saapui, etsiytyi se suojaisaan kohtaan tehdäkseen tarpeensa. Se kipitti päättäväisenä paperipinoa kohti, hidasti vauhtiaan ja asetti etukäpälät somasti Hesarille. Sitten se lorotti. Ohi.

Isä siirsi sanomalehtiä. Vippe tepasteli tomerasti paperille, pyörähteli ja nuuski. Asettui asentoonsa, kaikki neljä tassua paperilla ja teki isot kakat. Jokainen kikkare kieri lattialle. On siinä haastetta, että kahdeksanviikkoinen, leikkikoiran kokoinen, kippurahäntä saa peppunsakin mahtumaan auki taitetulle sanomalehdelle.

Pahimpien pakkasten peloteltavaksi emme pentua vieneet, mutta sään seljettyä oli Vipen vuoro päästä pihalle.

- Hei, se karkasi! Se on jo pihalla!

Suomenlapinkoiraa ei tarvitse herkuilla maanitella kinosten keskelle. Sitä ei pieni räntäsade pelota. Tuimasta itätuulesta piittaamatta se peuhasi perheen pienimpien perässä. Pelotta se sukelsi hankeen jahdaten uusia tuoksuja.

Mutta pissaa se ei pihalle tehnyt. Ei tehnyt ensimmäisellä kerralla, eikä toisella. Ja aina sisälle tullessaan se kirmaisi vauhdilla keittiöön, jossa se lorotti tankillisen kultavettä lattialle.

Eikä se kakannut kuin kotona. Sisällä se hoiti tyylikkäästi tarpeensa, mutta ulkona uikutti pyytävästi. – Koira kinuaa sisälle tarpeilleen, mikä neuvoksi?

- Luonto on tässäkin asiassa puolellamme, äiti kertasi lukemaansa. – Koiran luontainen tarve on pitää pesä puhtaana.

- Ja puolivuotta menee melko nopeasti.

Päivät kuluivat. Eräänä aamuna äidin katsoessa ikkunasta ulos hän oli järkyttyä. Joku oli pissannut pihan kauneimpaan kohtaan, neitseelliselle hangelle.

- Kuka on kussut pihalle! Tuohtuneena äiti soitti isälle. – Joku on kussut meidän pihalle, isot, tarkoitan todella isosti, aivan ikkunamme alle.

- Minä, minä se olin, isä riemuitsi. – Opetin Vipelle, kuinka me pojat tehdään seisomapissat pihalle. Näytin mallia ja se ymmärsi.

KAKKAA, KAKKAA

Yön jälkeen tuli aamu, eikä kukaan herännyt levänneenä. Isä oli käynyt katsomassa, mitä pikkuiset puuhasivat ja äitiä valvotti huoli.

Mä pidän susta huolen, Oona lupasi Lakulle.

Lakun masu oli ollut sekaisin sen tulosta asti. Oona kulki talouspaperirulla mukanaan seuraten lemmikkiään. Laku kiersi ruokapöydän ja ulosti. Oona pyyhki ja pesi lattian. Laku käveli ovelle ja ruikkasi. Oona siivosi jätökset ja pesi lattian. Laku istahti ihmettelemään ja väänsi tortun. Oona kuivasi kohdan ja pesi taas paikat. Laku kävi pötkölleen, nousi ylös ja jätti jälkeensä ruskeaa lietettä. Eikä Oona vieläkään luovuttanut.

– Kyllä me tästä selviämme!

Uloste oli löysää. Ensin äiti pelästyi, että joku oli jättänyt lattialle suklaakonvehdin.

– Liköörikarkki kirsikalla! Suklaa on koiralle hengenvaarallista. Ettekö muista, ei suklaata, ei ksylitolia, ei raakoja perunoita tai viinirypäleitä! Tunnustakaa, kenen kaappiin on jemmattu konvehteja, äiti vaahtosi.

Mutta kukaan ei tiennyt ja pyyhkiessään mössöä pois, äiti kauhistui: – Lakun kakassahan on verta!

Huolestuneita puheluita. Netistä nopeasti ohjeita. (Tietenkin vääriä ja vanhentuneita) Lopulta lääkärin neuvosta keitettyä riisiä pienen pieninä annoksina.

- Mistä tiedämme, ettei koiravauva kuivu, äiti huokaili.
- Ainakin pissaa tulee koko ajan ja paljon, isä naurahti.

Koska Laku oli vasta tullut meille, emme myöskään tienneet, millainen se oli tavallisina päivinä. Mutta noin yleisesti ottaen, se näytti terhakkaalle ja iloiselle. Häntä heilui ja se oli kiinnostunut uudesta perheestään ja ympärillään tapahtuvasta.

Illalla isä, joka oli valittu viralliseksi kakkakytäksi, sanoi vakavana, että tilanne oli muuttunut: - Kakkaa ei tule enää ollenkaan. Olisiko sillä tulppa vatsassa? Ehkä se on syönyt jotain, jota se luontaisesti yrittää ripuloimalla saada ulos ja nyt…

Emme uskaltaneet edes ajatella, mitä voisi tapahtua, jos Lakun masussa olisi lego, vanutuppo, nukensilmä, pikkuauton pyörä tai pullonkorkki tai mikä tahansa pikkutavara, joka isoilta ihmisiltä olisi jäänyt huomaamatta.

Tuuliko päivällä vai satoiko ulkona lunta? Kukaan ei muistanut edes Aku Ankkaa, joka odotti postilaatikossa seuraavaan päivään.

Kuinka iloinen ihminen voikaan olla koirankakasta. Kun Laku lopulta tepasteli lempinurkkaansa asettautuen sanomalehtikasan päälle tukevasti seisomaan, köyristäen selkänsä ja nostaen hiukan häntäänsä, oli tunnelma kuin kisakatsomossa.

Kakkakyttä tarkasteli asianmukaisella arvovallalla näytteen koostumusta, väriä ja taisipa hiukan haistellakin sen tuoksua. Odotimme jännittyneinä.

- Ei enää niin vetistä. Koostumus on kiinteämpää, eikä tässä ole verta.

Oi riemua, uskomme Lakun masun parantuvan.

Vippe ja Joonas telmivät.

VIPPE JA LAKU

Laku Oonan sylissä.

Onpahan kerrankin kaksi iloista koiranpentua Vippe ja Laku.

Eilen ne tapasivat toisensa ensimmäisen kerran. Tuleeko niistä parhaat kaverit?

Vippe valppaana.

Uuteen kotiin saapunut pentu yllätti reippaudellaan. Kippurahäntä heiluen se kulki haistellen uusia hajuja. Eikä mennyt pitkä aika, kun sille jo maistui ruoka. Pissat eivät vielä osuneet paperille, mutta oman sydänystävänsä Oonan se löysi kaikkien ihastelevien ihmisten keskeltä.

- Oi, kuinka suloinen!

Ensimmäisen yön uudessa kodissa Laku nukkui Oonan vieressä. Illalla, kun Oona ei itse meinannut saada unta, päätti tyttö palata omaan sänkyynsä nukkumaan. Mutta silloin Laku ulisi onnettomana tai oikeastaan nyyhkytti sydäntäsärkevästi. Sillon Oona palasi pikkuisen viereen lattialla ja lopulta molemmat tuhisivat tyytyväisenä.

Aamu alkoi iloisesti. Laku kulki ympäri keittiötä ja merkkasi lattiaa. Isommatkin tarpeet tulivat milloin mihinkin nurkkaan. Oona kulki perässä pitkämielisesti jätöksiä siivoten.

Päivä on nyt puolessa. Talon täyttää iloinen haukunta. Pienet tassut kipittävät kilpaa ja ainakin toisen häntä heiluu toisen läsnäolossa, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Laku keksii Vipen lelut tai kömpii lopulta sen pesään?


Uudessa kodissa ensimmäisille päiväunilleen

Laku hakeutui unirätti mukanaan Oonan sängyn alle.