Oi, kuinka meitä väsyttää juosta niiden perässä, maanitella ja houkutella kotia kohti. Etsiä ja ihmetellä, minne ne nyt ovat menneet. Epäilevä lukija saattaa kummeksua, miten voi olla mahdollista, että pienet pennut sillä tavalla karkailevat. Annapas kun kerron. On monta tapaa ja lisää löytyy. Jos on aukko, työntyvät ne läpi. Aita voidaan ohittaa myös kaivamalla tunneli sen ali tai kiipeämällä yli. Sopivasta kohdasta voi loikata tai tuurilla horjua lumikasalta toiselle ja vapauteen voi päästä sattumalla, keinuttamalla porttia niin, että kun kaksi koiranpentua tunkee päänsä aukkoon antaa se periksi sen verran, että tupsuhännät heiluttavat hyvästit.
Ja vaikka seisoisit pihalla seuraten, kuinka kaksikko kirmaa alamäkeä ottaen vauhtia ponnistukseen, jonka voimasta ne nousevat lentoon, tömpsähtävät kantoon, kierien sohjoon ihmetellen itsekin, mitä niille tapahtui, ei se niiden matkantekoa voi estää. Risut räsähtelevät ja kaislikossa suhisee, kun Vippe ja Laku pärräävät pöheikössä.
Tiedättekö, mikä tekee tempusta vielä vaikeamman? Kun kaksikkoa kiljuu kotiin, Vippe tekee kaikkensa, ettei Laku tottelisi. Se murisee ja tönii. Hävytöntä. Se juoksee empimättä Lakun eteen kuin aito pussihukka uhkaillen pikkuveljeä, joka surkeana kuikuilee kotia kohti, väistäen veljeään, joka vaatii sitä kääntymään.
Nopeinkin meistä on silloin hidas. Kuistilta on pitkä matkaa jääkaapille. Sisältä pitää hakea herkkua, tuoksuvaa houkutinta, koska huutelu on turhaa silloin, kun Laku ja Vippe ovat haistaneet pupun, nähneet vilauksen oravan hännästä tai ajatus naapuruston koirista vaivaa. Missä asustaa vanha rouva ja pääsisiköhän sitä kukkulan nättiä tyttöä haistelemaan?
Isä huokaa ja Joonas on ihan kyllästynyt. Eihän sitä jaksaisi juosta pyhäaamuna suolle etsimään veijareita tai aloittaa viikkoa ulko-ovella kiitelläkseen koululaista, joka kiltisti palauttaa koulumatkallaan karkulaisia.
Viimeaikoina portin ohi on tepastellut jos jonkinlaista kulkijaa. Oli se terhakka pikkuinen, jolla oli häntä pystyssä kuin antenni. Ja vaikka veljekset haukkuivat huomiota hakien, se tepasteli ylpeästi isäntänsä vieressä, eikä edes vilkaissut räyhääjiä. Mutta eräänä päivänä kadulle pysähtyi auto, josta kömpi uhkean punainen suomenlapinkoira. Sankarimme eivät ole koskaan, puhun totta, ei ikinä ole Vippe ja Laku haukkuneet niin sydämensä pohjasta kuin tuona aurinkoisena aamupäivänä. Toden totta, ne olivat seota.
Seota meinasi myös isä kun näki poikien touhut pionipenkissä! Isä seisoi hiukset pystyssä, naama valkoisena, otsarypyt punaisena, kädet puuskassa henkeään haukkoen. Ja kuten aina, kaksikko ilahtui isännän tulosta. Ne heiluttivat iloisesti häntäänsä ihmetellen, mitä mies niin kovasti keuhkosi. Laku nuoli paljasta säärtä näykkien karvoista lempeästi. Isä puristi sanomalehteä kainalossaan tyrmistyneenä kuin hullujen huoneelta karannut.
- Tätä kukkapenkkiä ette tuhoa! isän ääni kantautui sisälle asti. – Tämän olen perinyt isoäidiltäni ja tämän minä jätän perinnöksi lasteni lapsille.
Vippe painoi korviaan luimuun. Hidasti liikkeittään tyytyen heiluttamaan häntäänsä maata vasten. Se oli käynyt pitkäkseen ja katseli arvaillen miestä, jonka sydän tykytti.
- Mitäs me muka ollaan tehty? Vähän pureskeltu talventörröttäjiä, onko se muka kiellettyä?
Ja aivan kuin arvaten koirakaksikon ajatukset, isä heilutti Hesaria: - On, se on kiellettyä! Omenapuista en välitä, tulppaaneja saa kaupasta, eikä kevätesikot metsästä lopu, mutta pionipenkkiin ette koske!
Ovi pamahti kiinni ja kaksikko katseli toisiaan:
- Mistä se hermostui? Oletko ollut pionipenkissä?
- Enhän minä, jäätä raavin. Hiukan multaa sutasin.
- Hiiriä?
- Ei, eihän siitä kolosta mitään löytynyt, eikä toisesta, joka jäi kesken, koska oli pakko kaivaa se kolmas.
- Hmm, Laku huokaisi. - Ja sitten se tuli kylpytakki päällä pihalle.
- Niin, Vippe haisteli aamiaisen tuoksuja ja kuunteli sisältä kantautuvia ääniä. – Taitaa tulla takaisin, isäntä.
Koirat väistivät suosiolla isän iskiessä lapion jäätikköön. Kaivettuaan puolen metrin syvyisen railon, kiskoi hän hangen alta aitaelementtejä ja raahasi ne kukkapenkin ympärille. Kiinnitti tiukasti talon kulmaan ja tuki puukepillä puolesta välistä. - Pääsy kielletty! isä ilmoitti ylpeänä rakennelmastaan ja voitetusta sodasta ja kaikesta kekseliäisyydestään.
Kun koko elämän on elänyt lumen keskellä, eikä ole nähnyt ruohonkortta tai taivaalla kaartavaa pääskystä, on kevät mitä ihmeellisintä aikaa. Laku ja Vippe ihmettelevät talitinttiä, katselevat kummeksuen järvelle kaartavaa joutsenta ja kuuntelevat korvat pystyssä, kuinka puiden oksat heiluvat tuulessa. Miltä tuoksuu pajunkissa ja lumena alta kohoava mustikan varpu?
- Pionit, mitä ne ovat?
Vippe selitti vanhempana. - Ne ovat isoäidin siskon miehen puutarhasta.
- Ihmiset ovat kummallisia.
Mutta, kun äiti äkkäsi näköalaikkunan eteen kohonneen aidan, siirtyi väliaikainen, joka korvattiin toisella, mitä edelsi kokeilu ja viritys, joka kuitenkin huojui tuulessa, takertui takkiin lopulta hautautuen hyvien ideoiden kinoksiin. Isä kaivoi, kaivoi uudet railot, etsi enemmän aitaelementtejä, raahasi pidemmälle, upposi syvemmälle, asetteli asianmukaisemmin, kokosi kestävämmin, paremmin ja somemmin ja lopulta myös mamma oli tyytyväinen.
- Minä lupaan!
- Mitä?
- Sen, että en möyri, Vippe sanoi: - Pionipenkissä!
- Juu, ei, ei, ei! Niin se isäntä sanoi.
- Juu ja irvisti ikävästi, mutta nyt tiedän, että ei saa, Laku pohdiskeli.
- Ei! Vippe sanoi haukahtaen.
Laku katsoi veljeään: - Mutta, mitä ei?
- Huokaus, en muista. Mutta luvataanko, että ei enää tehdä niin!
- Joo, kyllä mä lupaan ihan sydämestäni, Laku sanoi iloisesti.
- Hienoa, sitten mentiin!
- Mitä tehtäis?
- Kaivetaan kuoppia!
- Hau! Ehdottomasti! Hau hau!
