SITÄ MINÄKIN, MITÄ SINÄKIN

Miten on mahdollista, kun perheeseemme tuli lähes yhtä aikaa kaksi suomenlapinkoiran pentua, että toinen niistä toden totta muistuttaa isäntäänsä ja toinen on kuin kopio emännästään?

Laku on kuullut jotain. Vipellä on muuta tekemistä.

Linja-auto hiljentää mutkassa. Vippe raottaa silmiään ja nuuhkaisee. Kuski sammuttaa moottorin. Laku nostaa päätään katsoo isoveljeään, joka oikoo itseään auringossa. - Kuulitko, bussi!
Vippe kääntää kylkeä nauttien kevätauringon satunnaisista säteistä. – Seuraava saapuu tunnin kuluttua.
- Tule, tule! Laku pinkaisee lumikasan korkeimmalle kohdalle aloittaen sellaisen metelin, että ei kestäne kauan, kun koko kylä tietää, että päätepysäkillä, linja-auton takapyörän kohdalla on kuski kusella.

Hau! Hau! Hau hau hau!! Hau hau hauuu!!

Vipellä on silmää jekuille. Seikkailut maistuvat, mutta kisata se ei jaksa. Jos tulisit käymään ja istahtaisit valkoiselle penkille, tyytyisi se venyttelemään itseänsä luottaen siihen, ettei se jää ilman hellyyttä, kun taas Laku rynnisi isoveljensä yli, kompuroisi kuono ojentuneena eteenpäin, hyppisi hirveällä kiireellä, tavoitellen tulisesti huomiotasi. Lähelle päästyään, se nuolisi kasvojasi väsymättä. Jos yrittäisit tervehtiä talon väkeä, näykkisi se takkisi hihaa. – Hau, mä olen tässä! Hau ja tykkään susta!

Päiväunien välissä on kiva olla nokosilla.

Lakusta on kehkeytynyt iloinen keikari. Hilpeä hidalgo on kasvattanut valkoiset rintakarvat, jotka erottuvat muuten niin mustasta turkista. Oikeastaan, ei turkkikaan ole enää mustan musta, pikemminkin hiilenmusta tai mustahtava, muistuttaen moneen kerran pestyn lempipaidan väriä, ehkä hiukan haalistuneena ja parhaan kiiltonsa menettäneenä. Mutta silmät ovat pippurit ja niitä kehystää tummat ripset. Vaaleanpunainen kieli on lämmin ja hiukkasen karhea. Laku suukottelee enemmän kuin mielellään ja nuolee myös paljaita varpaita. Lakun raajat ovat kasvaneet, eikä sen masu enää osu maahan. Nyt se näyttää oikein uljaalta. Ja sen sydän sykkii Oonalle. Oona, Oona, Oona, onko tässä maailmassa ketään muuta, joka saisi sen jakamattoman huomion? No, jos ei oteta huomioon ruokaa ja herkkuja, niin eipä taida olla.

- Minne Oona menee?

- Kouluun!

- Mä haluan mukaan!

Oonan lähtiessä kouluun Laku on lohduton. Ja sattuipa tässä eräänä päivänä jälleen, että käveltyään tovin tyttö kuuli iloisen haukahduksen takanaan. Autotietä pitkin juoksi Laku, joka oli kuin olikin tavoittanut Oonan lähes kilometrin päästä kotoa. Voi Lakua ja voi surku Oonaa, joka joutui palaamaan kotiin. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja niin kävi myös nyt. Koulusta myöhästymistä murehtineen koululaisen kohdalle pysähtyi auto tutun opettajan tarjotessa kyytiä, eikä Oona myöhästynyt koulusta.

Millainen sankari Vipestä on kehkeytynyt? Pääsääntöisesti se on rauhallinen ja harkitsevainen. Se tarkkailee ympäristöään valppaana, muttei riehaannu pikkuasioista. Päivittäisiä kohokohta on luolien kaivaminen lumiseen rinteeseen, eikä sitä haittaa päiväunet nokosten välissä. Mitään tekemättömyys tekee hyvää, voisi olla Vipen motto.

Vippe on hieno koira. Eikö näytäkin komealle?

Kaikki, mitä Joonas ehdottaa, on kivaa. Eikä se haluaisi loukata Joonasta tai kyseenalaistaa tämän ylivertaisuutta muita kohtaan. Esimerkiksi äidin huhuillessa karvaturreja sisälle, istuu Vippe uskollisesti Joonaksen vieressä. – Pitäisikö mennä? se katsoo kysyvästi. Joonas nyökkää ja koira kipittää kotiovelle.
Mutta mikä tässä lenkkeilytouhussa Joonasta viehättää, sitä se ei ymmärrä. Miksi pitäisi kävellä ilman päämäärää, lähteä hihnassa kadulle kulkemaan? Ensimmäisellä kerralla se istuutui iloisesti odottamaan ja katseli pää vinossa kun Joonas esitteli eväitä selittäen samalla matkasuunnitelmaa.
- Häh, pitääkö mun kävellä saadakseni nakinpalan? Vippe empi: – Ok, mutta vain tämän kerran.

Vippe viihtyy pihalla, miksi lähteä lenkille?

Sitä paitsi aurinko paistaa ikävästi silmiin.

Vippe epäili, eikä peppu noussut lumihangesta. Eikä se lähtenyt edes herkun perään. Ja tottahan se on, että keittiön suunnalta saapuvat ne herkullisimmat ateriat. Jos Joonaksella on nakinpala, äidin jemmasta löytyy koko paketti. Näyttäisi siltä, että kun Vippe on jotain päättänyt, se ei helposti vaihda mielipidettään. Edelleen yhteiset lenkit näyttävät vaivalloisilta. Sitä paitsi, Vippe pidättää, kunnes se on kotipihalla. Portin sulkeuduttua se avautuu ja vapautuu.

Laku sen sijaan heiluttaa häntäänsä nähdessään Oonan lähestyvän talutushihnan kanssa. Söpöläiset tepastelevat somasti aivan kuin ne olisivat iät ajat kulkeneet yhdessä pulisten tai hyräillen päivän biisejä. Sillä sitähän Oona aina tekee, jammailee ja Laku heiluttaa kippuraista häntäänsä tahdissa.

Mutta kuka oli pelannut pihalla plättistä? Eipä äiti taaskaan tykännyt näkemästään. Entä mitä iskä teki nähtyään multakuopan pionipenkissä? Siitäpä taidan kertoa ensi kerralla enemmän.