sunnuntai 6. helmikuuta 2011

LÄLLÄTTÄVÄ KOIRA

Lällättääkö tuo koira minulle? Äiti kahlasi lumessa. Kintut vajosivat näkymättömiin. Sen verran oli äidille elopainoa ehtinyt elämän aikana kertyä ja kunto kuluneen vuoden jos toisenkin aikana laskea, että takaa-ajo tuntui suojuoksulta. Niin, äitihän rämpi Reinot jalassa umpihangessa ylämäkeä päällään vain sisävaatteet. Ja tähän oli päädytty, miten?

Näinkin voi hanskalle käydä, jos sen jättää lojumaan lattialle.
- Mitä mä teen? Oona kiljui ulko-ovelta. – Aina kun menen lähemmäs, se juoksee kauemmas. Karkaa rinteen reunalle loikkien toisaalle.
Ettepäs saa mua kiinni! Vippe voitonriemuisena vartiopaikalla.
Äiti syöksyi apuun. Vippe ilakoi ympäri pihaa Oonan upouusi lapanen suussaan.
– Nappasi sen kädestä, Oona selitti. – Vauhdissa! En ehtinyt tekemään mitään.
Äitiä moinen harmitti. Harmitti päälle hyppiminen ja röyhkeys, että vielä lapasen lapsen kädestä vei. – Vippe! äidin ääni oli ärsyyntynyt.

Lumiseinän kiipeäminen on vaativaa hommaa.

- Se oli mun lempilapanen, Oona jatkoi. – Nyt se järsii sen rikki, enkä ikinä, ikinä voi sitä enää käyttää ja nyt mä en voi laittaa niitä päälle…
Äiti ei jäänyt kuuntelemaan. Siltä seisomalta hän harppoi pihalle. - Tänne se lapanen! Äiti komensi koiran kadotessa näköpiiristä.

Iso loikkaus yli ensimmäisen lumivallin, äiti jatkoi matkaa päättäväisenä hiekkalaatikon ohi. Vippe kipitti eteenpäin. Kaarteli ja katseli voitonriemuisena. Sen koko olemus uhkui tyytyväisyyttä. Valpaana se arvioi äidin elekieltä. – Älä luulekaan, että annan tätä, se nipisti suunsa tiukasti kiinni ja kipitti sirosti lumen kannella.
Vipen vauhti ei umpihangessa hidastu.
Oletko koskaan kulkenut upottavassa maastossa? Kun astut ensimmäisen askeleen, painopiste jää lumen alle. Sitä toista jalkaa, joka on ilmassa, et kykene siirtämään, koska tukijalka ei voi liikuttaa. Yrittäessäsi muuttaa asentoasi vajoat syvemmälle. Ja kun seisot vyötäröä myöten upoksissa, pitäisi jalkoja pystyä heittelemään lennokkaasti eteen ja taakse samalla voimallisesti pomppien, jotta matka jatkuisi. Äiti ei moiseen kyennyt. Hän huohotti yksinäisenä ymmärtäen maan vetovoiman voittavan. Lumi oli hotkaissut jalat ja voimat oli loppu. Hänen uurastuksestaan ei ollut mitään hyötyä. Äiti tiesi, ettei saisi kiinni hamsteria, saatikka tuulta nopeampaa temmeltäjää.

Oona odotteli ovenpielessä äidin ontuessa vaivalloisesti takaisin lähtöviivalle.
- Laumanjohtajan pitää olla aina ajatuksen edellä, äiti mutisi tyhjentäessään tohveleista lunta.

- Ota lauantaimakkara ja juokse Vippeä karkuun.
- Mutta sillä on lapanen, Oona väitti vastaan. – Haluan lapasen, en leikkiä!
- Kokeile kuitenkin, äiti ehdotti.
Oona otti herkkupalan. Juoksi aurattua pihapolkua pitkin portille.
Rinteessä oli kesällä kiva grillailla.
Vipen mielestä lumen alle hautautuneiden
kesäkalusteiden luokse on kiva juosta karkuun.
Kaukana tukikohdassa tilannetta seurattiin kiinnostuneena. Vippe istui turvassa, saalis hampaissaan, kun sen sieraimiin saapui mielenkiintoinen tuoksu. Se nosti kuonoaan haistellakseen. – Makkaraa! Minne ne katosivat? Odottakaa! Vippe juoksi minkä jaloistaan pääsi.

Sillä aikaa Oona oli kyykistynyt lumikasan taakse piiloon. Kun Vippe lopulta löysi tuoksuvan tytön, istuutui se lapanen suussa odottamaan. Ja niin siinä kävi kuin harakalle kansansadussa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Oona sai lapasen ja Vippe leikkeleen. Kumpikin oli tyytyväisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti