LUOMULELU

Hei! Katos, mitä mä löysin!

Sehän on ikijäässä oleva kakkakalikka.

Kylläpäs meitä lykästi, nyt leikkimään!

Oona ihmetteli ikkunasta pentujen leikkejä lumessa. Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta kaksikko kisasi kinoksissa. Mutta mitä ihmettä Vippe piteli suussaan? Jostain ne kisasivat. – Mikä toi on? Oona painoi nenän ikkunaan katsellen kuinka tumma möhkäle lensi ilmaan päätyen Lakun suuhun. Ei se sentään sitä syönyt. Ei, käänteli vain parempaan asentoon viskaten patukan kierteellä taivaan alle napaten sen iltatähtien lomasta hampaisiinsa. - Ei kai sentään, Oona huokaisi.

Laku: Anna se tänne!

Vippe: En varmasti anna!

Laku: Sit mä tuun ja otan sen!

Toden totta, pennut leikkivät umpijäisellä kakkakikkareella. Kallisarvoinen aarre suussa ne kiisivät lumessa ja hippasivat hännät heiluen. Voi riemua, kun toinen pudotti kökkäreen, silloin vauhti yltyi, tassut tanssivat kalikan ympärillä ja kimeästi haukahdellen ne hehkuttivat toisilleen, että tämä on minun!

Ällöttävää? Myönnetään, pikkuisen puistattavaa, mutta arvatkaapa, mikä on todella ällöttävää ja jättää jälkensä jopa isoon mieheen? Ehkä sinäkin olet joskus hiippaillut öiseen aikaan vessaan. Kaikki eivät laita silloin valoja. Reittihän on tuttu ja tehtävänä jo lapsena opittu taito. No, niinhän se meidänkin iskä eräänä yönä tepasteli pyjamassaan oloansa helpottamaan, kun kesken kaiken jotain melko lämmintä ja tahmeaa tarttui paljaisiin varpaisiin. Ja kyllä meitä aamulla nauratti, kun iskä kertoi istuneensa vessanpöntöllä pyyhkimässä koirankakkaa isovarpaan välistä.

Vippe ja Laku taistelevat kakkakalikan herruudesta.

Niin (huokaus) edelleen kakkakasoja löytyy sisältä. Onneksi enää silloin tällöin, mutta kuitenkin riittävän usein niin, että me nykyisin katsomme aina jalkoihimme kulkiessamme kotona. Koskaan ei voi olla täysin varma, sillä ulkona on jäätävää ja porinmatin lämmössä niin ihanaa kyykistyä tekemään jotain salaperäistä.

Entä ovatko koirat jo oppineet pissaamaan pihalle? Vastaamme, periaatteessa kyllä, mutta koska pidätystaito on vielä kovin lyhyt, alkaa aamumme edelleen öisten pissojen pois pesulla.

Shh, pojat nukkuvat.

Vippe vessan oven edessä ja Laku askelmalla.

Pentujen pisut olivat aluksi pieniä ruiskauksia. Kun Laku nyt kyykistyy (myös poikakoirat kyykistyvät pentuna pissatessaan), lattialle ilmestyy puolimukia nestettä. Kun Vippe pissaa lirauttaa öiseen aikaan, kuuluu kunnon lorina, huoneeseen leviää ällöttävä haju ja vaikka oven suuhun on laitettu kasa sanomalehteä, ei se ehdi imeä tarpeeksi keltaista litkua ja koska kusta on niin paljon, eivätkä hesarit ole tarpeeksi huokoisia, lorisee virtsa sinne, minne lattia on kallellaan.

Kuulostaako ällöttävältä? Niin meistäkin. Odotamme kesää. Onhan silloin lämmintä ja pennuistakin on kasvanut sisäsiistejä isoja poikia. Sitä odotellessa seuraamme Vipen ja Lakun elämää iloiten niiden kyvystä nauttia pakkassäästä ja innosta ihmetellä uusia asioita ja nauramme niiden kujeille ja kepposille (ainakin pienen hetken kuluttua).





Mitäs sitten? Kakkakalikalla ei enää jaksa leikkiä,

 tuoksukuusama on revitty seinältä, ruukut levitetty

pihalle ja pyykkipussi hajotettu ja

 fleecehuopakin jäätyi kinokseen. Tylsää...





PASKA JUTTU

Laku, Samuli ja Vippe.

Valkoiset hiutaleet ja lisää lunta. Täksi päiväksi povattu parikymmentä senttiä enemmän. Kasat katolta työnnettiin räystäiltä alas ja vallit talon ympärillä kasvoivat. Äiti kaivoi hiekkalaatikon esille ja Samuli innostui nähdessään leikkikalunsa pitkästä aikaa. Mutta lunta satoi koko ajan. Itätuuli sirotteli sitä somasti puiden oksille, asetelmallisesti portinpieliin. Sitä satoi ja satoi. Suli poskille ja jäätyi ripsiin. Hatun päälle ilmestyi hassu kasa ja kengänpohjien möykyistä tuli pyöreät lumen jäätyessä kävelijän kiusaksi.

Lumesta löytyi hiekkalaatikko ja Samulin kaivuri.

Lumen aikaan kaikki hautautuu. Lapio, jos se lojuu maassa. Lyhty, kun se kaatui kannonnokasta. Autopaikka, eikä kenelläkään ole intoa aurata.

Vippe ja Samuli pulkkamäessä.

Samuli taisteli pulkkansa kanssa. Pitkä naru oli uponnut lumeen, eikä se irronnut kiskomalla. Äiti taisteli itsensä kanssa, ettei juoksisi avuksi, sillä pienimmilläkin on oikeus taistella omat taistelunsa. Onnistumisen ilon voi kokea vain, jos saa kokeilla onneaan. Samuli huusi ja raivosi. Äiti odotti avun pyyntöä, sillä sen äiti oli itselleen luvannut, että kun lapsi pyytää apua, sitä saa ja nopeasti. Siihen asti oli odotettava. Siedettävä sitä, että toinen harjoittelee, on hitaampi, tekee asiat hankalammin tai vain omalla tavallaan.

- Täällä on jotain punaista! Tuu auttamaan!
Äiti kiirehti avuksi kauhistuen näkyä. Pulkka oli yltä päällä paskassa ja niin oli Samulin naama ja haalarit!

- Älä koske mihinkään, älä puhu, älä liiku, äiti kantoi pojan sisälle. Pesi ja puki uudelleen ja sitten takaisin pihalle: - Mutta ei mäkeen!
- Mitä mä sitten teen?
- Ei siellä voi laskea, äidille valkeni puhuessaan, että koko rinne oli täynnä koirankakkaa, pieninä kasoina siellä täällä salakavalasti lumen alla.

Mitä täällä voi tehdä?

Ongelman kimpppuun lapion kanssa. Kakkakasan löytyessä, äiti kiikutti sen kauas, kauas, pois, pois. Täysin syventyneenä paskahommaansa, äiti unohti tympääntyneen pikkumiehen. Kotvasen kuluttua lasta ei näkynyt. Hätääntyneenä äiti juoksi aidalta aidalle huhuillen. Nyt ei makkarakaan auttaisi, poika oli poistunut pihalta, mutta minne. Äiti juoksi sisälle hakemaan kännykkäänsä, mutta siellä häntä odotti yllättävä näky:

Sohvalla istui punaposkinen pellavapää sylissään pussillinen juustonaksuja:
- Mä jään sisälle, Samuli ilmoitti: - Ja tulen ulos vasta sitten kun on kesä.

Mitä me muka ollaan tehty?

LÄLLÄTTÄVÄ KOIRA

Lällättääkö tuo koira minulle? Äiti kahlasi lumessa. Kintut vajosivat näkymättömiin. Sen verran oli äidille elopainoa ehtinyt elämän aikana kertyä ja kunto kuluneen vuoden jos toisenkin aikana laskea, että takaa-ajo tuntui suojuoksulta. Niin, äitihän rämpi Reinot jalassa umpihangessa ylämäkeä päällään vain sisävaatteet. Ja tähän oli päädytty, miten?

Näinkin voi hanskalle käydä, jos sen jättää lojumaan lattialle.

- Mitä mä teen? Oona kiljui ulko-ovelta. – Aina kun menen lähemmäs, se juoksee kauemmas. Karkaa rinteen reunalle loikkien toisaalle.

Ettepäs saa mua kiinni! Vippe voitonriemuisena vartiopaikalla.

Äiti syöksyi apuun. Vippe ilakoi ympäri pihaa Oonan upouusi lapanen suussaan.
– Nappasi sen kädestä, Oona selitti. – Vauhdissa! En ehtinyt tekemään mitään.
Äitiä moinen harmitti. Harmitti päälle hyppiminen ja röyhkeys, että vielä lapasen lapsen kädestä vei. – Vippe! äidin ääni oli ärsyyntynyt.

Lumiseinän kiipeäminen on vaativaa hommaa.

- Se oli mun lempilapanen, Oona jatkoi. – Nyt se järsii sen rikki, enkä ikinä, ikinä voi sitä enää käyttää ja nyt mä en voi laittaa niitä päälle…
Äiti ei jäänyt kuuntelemaan. Siltä seisomalta hän harppoi pihalle. - Tänne se lapanen! Äiti komensi koiran kadotessa näköpiiristä.

Iso loikkaus yli ensimmäisen lumivallin, äiti jatkoi matkaa päättäväisenä hiekkalaatikon ohi. Vippe kipitti eteenpäin. Kaarteli ja katseli voitonriemuisena. Sen koko olemus uhkui tyytyväisyyttä. Valpaana se arvioi äidin elekieltä. – Älä luulekaan, että annan tätä, se nipisti suunsa tiukasti kiinni ja kipitti sirosti lumen kannella.

Vipen vauhti ei umpihangessa hidastu.

Oletko koskaan kulkenut upottavassa maastossa? Kun astut ensimmäisen askeleen, painopiste jää lumen alle. Sitä toista jalkaa, joka on ilmassa, et kykene siirtämään, koska tukijalka ei voi liikuttaa. Yrittäessäsi muuttaa asentoasi vajoat syvemmälle. Ja kun seisot vyötäröä myöten upoksissa, pitäisi jalkoja pystyä heittelemään lennokkaasti eteen ja taakse samalla voimallisesti pomppien, jotta matka jatkuisi. Äiti ei moiseen kyennyt. Hän huohotti yksinäisenä ymmärtäen maan vetovoiman voittavan. Lumi oli hotkaissut jalat ja voimat oli loppu. Hänen uurastuksestaan ei ollut mitään hyötyä. Äiti tiesi, ettei saisi kiinni hamsteria, saatikka tuulta nopeampaa temmeltäjää.

Oona odotteli ovenpielessä äidin ontuessa vaivalloisesti takaisin lähtöviivalle.
- Laumanjohtajan pitää olla aina ajatuksen edellä, äiti mutisi tyhjentäessään tohveleista lunta.

- Ota lauantaimakkara ja juokse Vippeä karkuun.
- Mutta sillä on lapanen, Oona väitti vastaan. – Haluan lapasen, en leikkiä!
- Kokeile kuitenkin, äiti ehdotti.
Oona otti herkkupalan. Juoksi aurattua pihapolkua pitkin portille.

Rinteessä oli kesällä kiva grillailla.

Vipen mielestä lumen alle hautautuneiden

kesäkalusteiden luokse on kiva juosta karkuun.

Kaukana tukikohdassa tilannetta seurattiin kiinnostuneena. Vippe istui turvassa, saalis hampaissaan, kun sen sieraimiin saapui mielenkiintoinen tuoksu. Se nosti kuonoaan haistellakseen. – Makkaraa! Minne ne katosivat? Odottakaa! Vippe juoksi minkä jaloistaan pääsi.

Sillä aikaa Oona oli kyykistynyt lumikasan taakse piiloon. Kun Vippe lopulta löysi tuoksuvan tytön, istuutui se lapanen suussa odottamaan. Ja niin siinä kävi kuin harakalle kansansadussa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Oona sai lapasen ja Vippe leikkeleen. Kumpikin oli tyytyväisiä.

TÄITOUHUJA

Onko surkeampaa nähty? Vippe täikäsittelyssä.

Täit olivat ehtineet touhuta koirien turkissa liian kauan. Yksikin päivä on paljon, mutta kuvittelepa, että joku järsisi sinua useamman vuorokauden hiippaillen hiuksissasi ja tehden ihollesi pesän. Sietämätöntä. Samaa mieltä olivat myös Vippe ja Laku. Ne yrittivät kynsiä itseään, rapsutella takajalalla kuonoaan, karistaa ärsyttävät asukkaat kimpustaan. Turhaa, aivan turhaa!

Apu löytyi apteekin hyllyltä. Illalla Iskä ja Joonas hoitivat potilaat. Sitä karvakuonot eivät ymmärtäneet, miksi ne eivät saaneet olla yhdessä. Tämähän on väärin, Vippe pohti ja loikkasi eteiseen asetetun aidan yli Lakun hurratessa sen saapuessa.

Vippe täikäsittelyssä.

Iskä harjasi niin Vipen (kuvassa) kuin Lakun turkit, tekin jakauksen niiden niskaan ja levitti lääkettä Joonaksen avustuksella.

Hoh hoijaa, kun ei ole kakkoja kerättävänä

voi vaihteeksi imuroida täit pois lattialta.

Koirien hoitoa seurasi siivous. Petivaatteet ja pehmolelut pestiin. Harjat pakastettiin ja lopuksi Joonas imuroi lattiat, nurkat, kolot ja jopa seinät, missä hauvelit olivat itseään kyhnytelleet.

Täit elävät viikon ilman isäntäänsä. Toivottavasti kaikki ovat nyt pölypussissa.

Mutta, kuka lohduttaisi Vippeä? Sille ei maistu edes maksapasteja.

Joonas testaa, miltä maksatahna maistuu.