TAUOTONTA TOUHUA

Päivä päivän jälkeen paljon, paljon puuhaa. Pentujen ollessa toisistaan erillään ne etsiytyvät ihmisten läheisyyteen. Häpeilemättä ne tepastelevat vessaseuraksi tai odottavat pöydän alla sattumia. Lukutoukan jalat ovat oiva paikka lepäillä ja Oonan helmoissa on aina hauskaa heilua.


Vippe tykkää silittelystä ja Laku tykkää määrätä, milloin sellainen sille sopisi. – Ei, ei nyt, se irvistää pyristellen pakoon halihetkeä. Kiemurrellen se ilmoittaa, että vaikka se ei vielä ole edes kolmen kuukauden ikäinen, on sillä sisäinen pakko pomoilla.

- Hau, hau! ääni on kimeä ja määrätietoinen. – Herätkää!
Kello on neljä, aamulla ja vaikka kaamos on katkennut Utsjoella, meitä kaikkia nukuttaa.

Mä voitin! Laku taklasi Vipen.

– Hau, Laku huutaa! Mulla on tylsää! Tulkaa viihdyttämään! Hau, hau!
Olemme pitäneet pentuja erillään, jotta pieninkin saisi unihetkensä. Sen soisi nukahtaa kun nukuttaa ja herätä kun on levännyt. Mutta myös siksi, että Vipelläkin olisi unirauha. Pikkuveli kun on päättänyt, että sen herättyä heräävät myös muut.

Kun pennut on päästetty samaan tilaan, telmivät ne armotta ja kovaäänisesti. Ne rähisevät, kiskovat, asettavat tassunsa haastavasti toistensa selkään, hyppäävät herjaten kaverin niskan päälle tai kellistävät toisensa kumoon. – Tätäkö tämä sitten on, puremista, vinkumista, nitinää ja uikutusta, ähinää ja ohjeita, kuka milloinkin on missäkin ja huolta pienimmästä pennusta, ettei se ihan jäisi isomman rökitettäväksi, äiti ja iskä ehtivät huolestua.

Mutta eräänä päivänä pikkuinen seisoi vauvaportin luona. – Hau, se haukkui päästäkseen isomman luokse. Hau, haluan!

Sä hävisit!  Vippe tuulettaa Lakulle.

Ja niin alkoi leikki. Painipeli, jossa oli säännöt. Kumpikin oli vuorollaan voittaja. Kumpikin haastoi haastajansa. Kumpikin kellahti selälleen häviäjänä. Hauskaa oli. Hävinnyt oli seuraava voittaja. Eikä voittaja pahastunut alistua häviäjän osaan. Tasapuolista telmimistä tauotta.

Yleensä leikki oli loppunut itkuun. Pienin oli tullut portille pyytäen päästä pois leikkihuoneesta. Nyt oli toisin. Leikki loppui ja ystävykset kellahtivat lattialle lojumaan. Paitsi, että ensin Vippe kipitti paperikasalle lorottamaan ja Laku seurasi sitä, aivan kuin muistaen, että silläkin oli hätä tai ajatellen, ettei mikään ole niin kivaa kuin kusta kaverin kanssa.

Sitten ne rojahtivat lattialle ja nukahtivat. Meitä nauratti kun ne tuhisivat aivan samassa asennossa. Jalkojen sojottaessa sivulle aivan kuin ne olisivat kaatuneet suorilta tassuilta kyljelleen. Mutta juuri kun äiti hiippaili kameran kanssa niitä kuvaamaan, nosti Vippe käpälänsä kohti kattoa, kuten se tavallisestikin teki. Paitsi, että nyt Laku tuhisi se vieressä tyytyväisenä.

Ottakaa mallia. Näin rentoutuu Vippe.

Onnellinen loppu tai alku, ajattelimme. Ainoa, joka suri osaansa, oli Pullukka. Oliko Vippe hylännyt ensirakkautensa? Siitä taidan kirjoitella ensi kerralla lisää.