KAKKAA, KAKKAA

Yön jälkeen tuli aamu, eikä kukaan herännyt levänneenä. Isä oli käynyt katsomassa, mitä pikkuiset puuhasivat ja äitiä valvotti huoli.

Mä pidän susta huolen, Oona lupasi Lakulle.

Lakun masu oli ollut sekaisin sen tulosta asti. Oona kulki talouspaperirulla mukanaan seuraten lemmikkiään. Laku kiersi ruokapöydän ja ulosti. Oona pyyhki ja pesi lattian. Laku käveli ovelle ja ruikkasi. Oona siivosi jätökset ja pesi lattian. Laku istahti ihmettelemään ja väänsi tortun. Oona kuivasi kohdan ja pesi taas paikat. Laku kävi pötkölleen, nousi ylös ja jätti jälkeensä ruskeaa lietettä. Eikä Oona vieläkään luovuttanut.

– Kyllä me tästä selviämme!

Uloste oli löysää. Ensin äiti pelästyi, että joku oli jättänyt lattialle suklaakonvehdin.

– Liköörikarkki kirsikalla! Suklaa on koiralle hengenvaarallista. Ettekö muista, ei suklaata, ei ksylitolia, ei raakoja perunoita tai viinirypäleitä! Tunnustakaa, kenen kaappiin on jemmattu konvehteja, äiti vaahtosi.

Mutta kukaan ei tiennyt ja pyyhkiessään mössöä pois, äiti kauhistui: – Lakun kakassahan on verta!

Huolestuneita puheluita. Netistä nopeasti ohjeita. (Tietenkin vääriä ja vanhentuneita) Lopulta lääkärin neuvosta keitettyä riisiä pienen pieninä annoksina.

- Mistä tiedämme, ettei koiravauva kuivu, äiti huokaili.
- Ainakin pissaa tulee koko ajan ja paljon, isä naurahti.

Koska Laku oli vasta tullut meille, emme myöskään tienneet, millainen se oli tavallisina päivinä. Mutta noin yleisesti ottaen, se näytti terhakkaalle ja iloiselle. Häntä heilui ja se oli kiinnostunut uudesta perheestään ja ympärillään tapahtuvasta.

Illalla isä, joka oli valittu viralliseksi kakkakytäksi, sanoi vakavana, että tilanne oli muuttunut: - Kakkaa ei tule enää ollenkaan. Olisiko sillä tulppa vatsassa? Ehkä se on syönyt jotain, jota se luontaisesti yrittää ripuloimalla saada ulos ja nyt…

Emme uskaltaneet edes ajatella, mitä voisi tapahtua, jos Lakun masussa olisi lego, vanutuppo, nukensilmä, pikkuauton pyörä tai pullonkorkki tai mikä tahansa pikkutavara, joka isoilta ihmisiltä olisi jäänyt huomaamatta.

Tuuliko päivällä vai satoiko ulkona lunta? Kukaan ei muistanut edes Aku Ankkaa, joka odotti postilaatikossa seuraavaan päivään.

Kuinka iloinen ihminen voikaan olla koirankakasta. Kun Laku lopulta tepasteli lempinurkkaansa asettautuen sanomalehtikasan päälle tukevasti seisomaan, köyristäen selkänsä ja nostaen hiukan häntäänsä, oli tunnelma kuin kisakatsomossa.

Kakkakyttä tarkasteli asianmukaisella arvovallalla näytteen koostumusta, väriä ja taisipa hiukan haistellakin sen tuoksua. Odotimme jännittyneinä.

- Ei enää niin vetistä. Koostumus on kiinteämpää, eikä tässä ole verta.

Oi riemua, uskomme Lakun masun parantuvan.

Vippe ja Joonas telmivät.