HAUKUTKO NAMIA?

Mennään tonne! Eiku tänne! Hau!

Miksi koiraa pitää opettaa? Kolmetoistavuotias kyseenalaisti idean päivittäisistä harjoitushetkistä. – Sehän on ihan ok tuollaisena, poika perusteli. Mutta Vipen karatessa ensimmäisen kerran kadulle, välittämättä kielloista tai maanitteluista, kipittäen sitä nopeammin, mitä lujemmin Joonas loikki pelastamaan, alkoi nuorukainen ymmärtää yhteisen sanaston arvon.

Uutta kotia nuuskiessaan pennulla ei ole hajuakaan omista odotuksistaan. Toisin on kotiväen kanssa. Pennun syntymää ja kotiutumista on varrottu ja ennen koiranhankintapäätöstä asiaa valmisteltu useita viikkoja, kuukausia jopa vuosia. Kaikenlaisia kirjoja on tutkittu ja nettitestejä sopivimman koirarodun löytämiseksi on harrastettu. Mielenkiintoisiin rotuihin on perehdytty ja kaikenlaisia koiraihmisiä on jututettu. Sopivan kasvattajan löytämiseksi on tutkittu nettisivuja, etsitty tietoa ja haastateltu tietäviä. Otsa rypyssä iskäkin tutki perinnöllisiä sairauksia ja jalostuslinjojen puhtautta. Olisiko tässä hyvä yksilö? Onko kasvattaja luotettava?

- Hau, sanoo koira ja heiluttaa häntäänsä.
- Oi, kuinka suloinen, lässyttävät ihmiset sen ympärillä.

Pennun näkökulmasta käytös on outoa. Tilanne on kiusallinen. Jättiläiset ympäröivät sitä tuijottaen. Koira kun ei luontaisesti katso lajitoveriaan silmiin. Luotettava hauveli välttelee sellaista. Vain riitapukarit tuijottavat.

Laku haistelee lunta.

Lumileikit kiinnostavat niin ihmislapsia kuin koiranpentuja. Niitä pörröisempiä ei meinaa edes saada sisälle. Kuono kinoksia kyntäen ne puskevat pakkaslunta. Kipittävät kilpaa kummulta kummulle. Hyppivät ja haukkuvat. Riipivät pensaiden alimpia oksia ja leikkivät syväjäätyneellä pallollaan. Istuvat valitsemallaan vahtipaikalla ja harjoittelevat isojenpoikien hommia. Kumpikin on oppinut tekemään tarpeitaan myös taivasalla, joten ulkoilu ei enää pääty edes hätään.

- Tänne, Oona huutaa ovella, eikä Laku ymmärrä, mitä tyttö toivoo.
- Tänne, Joonas huutaa ovella ja Vippe juoksee sen luokse. Joonaksella on kädessään makupala. – Istu!

Pojan aikomuksena on opettaa sisääntulotapoja. Vippe tietää, mitä tehdä. Se on oppinut, että ennen syömistä istutaan ja katsotaan isäntää silmiin. Se nököttää tyytyväisenä ja ryhdikkäästi. Liikahtamatta se tuijottaa Joonasta, joka puhkeaa kehumaan. – Hienoa! Voit tulla sisälle.

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta.
- Hyvin menee, tulehan nyt sisään sieltä! Poika liikahtaa kärsimättömänä: – Tule vaan, saa tulla!
Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta.
- Ole hyvä, tänne vaan, tule, tule!
Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta.
- No, tule nyt! Joonas kerjää. – Mikset sä tuu jo! Hei, hopi hopi, nyt!

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta. Räntäsade ei sitä haittaa. Sen peppu ei jäädy pakkasella. Sillä ei ole kylmä ja sitä paitsi se haistaa Joonaksen kädessä herkkupalan, minkä syömiseen se odottaa lupaa. Mutta sitä Vippe ei ymmärrä, miksi poika ei anna namia, heiluttaa sitä edes takaisin ilmassa ja puhuu outoja. Etutassuillaan poika raapii päätään ja viuhtoo oudosti. Ja ylipäätään, miksi ihmeessä Joonas seisoo koko ajan takajaloillaan? Eikö se ole vaivalloista?

- Haloo, mitä mietit, ollos tervetullut sisätiloihin, poika keskeyttää karvakuonon pohdinnan. – Sisään sieltä!

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta. Pentu on oppinut, että Vipellä poika tarkoittaa juuri Vippeä, komeaa sekaväristä poikamiestä, jolla on kujeileva luonne ja kyky nauttia läheisyydestä. Ihan pian se saisi palkinnon, makupalansa.

- Eihän tästä tule mitään. Vippe, älä siellä kökötä vaan tule tänne, Joonasta naurattaa. – Katso, täällä on herkku! Tule hakemaan! Tällä! Tänne! Sisälle! Ei siellä! Ei ulkona, kuuletko, hei, Vippe!

Vippe istuu liikahtamatta ja katsoo Joonasta pohtien kuinka outoa. Poikahan näyttää hampaitaan! Mitä tein, että se suuttui? Eikös tuo tiedä, että koirat näyttävät hampaitaan pelotellessaan?

Joonas nostaa karvaturrin syliinsä ja kantaa sisälle. Vippe nautiskelee naminsa ja pohtii, kuinka outo laji tämä Joonas on. Mutta rakastettava, hän myöntää, täydellisen ihana! Ja se nuolee pienellä vaaleanpunaisella kielellään kaverinsa naamaa.

Illalla Samuli kysyy äidiltä, voisivatko he seuraavalla kerralla hankkia kissan.
- Millaisen kissan haluaisit? äiti kysyy.
Neljävuotiaalla on vastaus valmiina: - Haluaisin puhuvan kissan, sellaisen Aristokatin.

Paljon on pohdittavaa pienellä pennulla. Laku Oonan sylissä.