Mä tykkään susta

Kesän viimeisiä lämpöisiä hetkiä pihalla. Mutta rakkaus, se on ikuista. Joskus Oona ihmettelee, kuinka Laku voi tykätä päivästä päivään niin paljon tai ehkä vieläkin enemmän. Mutta koirat ovat sellaisia. Ne eivät murehdi, eivätkä ne jää mässäilemään menneillä. Ne ovat luottavaisia ja kun niitä kohtaan on reilu, ne ovat ikuisia ystäviä, joiden kanssa on kiva touhuta ja olla.

LAKU JA NAURAVA VIPPE

Tässä meidän komeat koirat Laku ja Vippe. Älkää antako niiden söpöyden hämätä. Ne ovat älykkäitä ja valppaita talonvahteja, jotka antavat kuulua, jos reviiriä lähestyy omituinen kulkija, epämääräinen kyyläilijä tai ovela pölynimurikauppias. Hau, hau! Täällä valvovat Laku ja Vippe.

KEPPOSIA JA LISÄÄ KEPPOSIA

Talvella rakentamamme koirankoppi osoittautui erinomaiseksi sadepäivän suojaksi. Tosin kesällä satoi harvoin. Talvenpennuille kesä oli outoa aikaa. Oli kuumaa ja yölläkin lämmintä. Aurinko, jota pennut keväällä ihmettelivät, valaisi pihaa yötä päivää.

On siinä kaveruksilla totuttelua. Ihan ensin aurinko sulatti lumen ja jään. Se oli haasteellinen hetki erityisesti Lakulle, joka epätoivoisena etsi pihalta edes pienen pientä kinosta, jolle voisi tehdä tarpeensa. Sitten se aurinko herätti kasveja, sai outoja ötököitä liikkeelle.

-          Tuolla kulkee koppakuoriainen, hau, hau!

-          Mikäs se pyrstöänsä pihamaalla noin heiluttaa, hau, hau, hau!

Koirat hihkuivat toisilleen havaintojaan. Ne ryntäilivät ympäri pihaa hännät heiluen, haukkuen ja ilakoiden. Ja joskus niiden eteen sattui sammakko, sen pituinen se. Sammakko ei enää jatkanut vaellustaan läheiselle lammelle. Eikä hiiri, joka erehtyi terassin läheisyyteen.

Mutta mitä voi tehdä päivänä, jolloin lämpötila nousee varjossakin yli hellelukemien? Ainahan sitä voi tassujaan ojennella, kuopsutella ihanan kosteaa maata. Ja niin tekivät Vippe ja Laku, kumpikin vuorollaan ja eräänä päivänä ne olivat saaneet aikaan sellaisen jekun, että isä meinasi lentää selälleen.

Koirien kaivama kuoppa, johon iskä putosi.

Vaaleampi alue on ollut koirankopin alla. Kivet ovat pihakivetyksestä

ja ne pyörivät iloisesti kuoppaan. Näkymä portille oli nyt esteetön.

Portin aukaistuaan maa tutisi, hiekka pölisi ja maa katosi iskän jalkojen alta. Iso mies putosi koirien kaivamaan kuoppaan jalat edellä. Miten hän tuollalailla, saattaa joku kriittinen lukija ihmetellä. Aikuinen ihminen, eikä näe koirien kaivamaa kuoppaa. Mutta eihän sitä näkynyt, kun ne olivat tehneet sen vaivihkaa koirankoppinsa alla maatessaan. Pihakivetyksen kivet kierivät iloisesti ja iloisia olivat myös karvaiset kaverukset ja ylpeitä. Tunneli oli aukaistu ja näkymä suoraan portille oli esteetön. Vuorotellen ne makasivat hiekkakuopassaan ja vain toisen äkäinen räksytys ja hännästä veto antoi syyn äkkilähdölle.

Joonas suunnittelee ja rakentaa. Vippe odottaa uskollisesti,

 mutta kuten kuvasta näkyy, hiukan jo kyllästyneenä isäntäänsä.

Jotain oli tehtävä, jotta koirankoppi ei kaatuisi koirien päälle. Iskä ja Joonas päättivät tehdä entistä hienomman ja koirille viihtyisämmän zillailupaikan. Ja niin rakennettiin viileänä pysyvä alakerta ja puulavoista terssi sisäänmenoaukon eteen. Joonas halusi laajentaa pytinkiä niin, että siihen rakennettiin lisäsiipi, josta avautui näkymä järvelle. Lopuksi Joonas naputteli kattohuovan paikoilleen.

Samuli arvioi sudenkuoppaa.

Näinköhän peto putoaa siihen jo tulevana yönä?

Sillä aikaa kun koira-aitauksessa tehtiin rakennushommia seurasivat koirat ja perheen muut lapset touhua aidan toiselta puolelta, mutta onhan se pitkästyttävää, kun työ ei meinaa loppua ja hauskaakin pitäisi saada tehdä. Siinä odotellessa sai Samuli idean. – Kaivetaan sudenkuoppa! Ja eipä aikaakaan kun aidan viereen oli saatu parikymmentä senttiä syvä aukko, joka huolellisesti peitettiin heinillä. Näinköhän siihen saataisiin oikea ulvova otus jo tulevana yönä, Samuli arvioi luomustaan. Mutta kuinkas siinä kävikään, kun isoveli lopetti hommansa, asteli hän suoraan ansaan. Voi sitä riemua ja ilonpitoa. – Joonas sudenkuopassa!

Samuli riemuitsee syystäkin. Isoveli putosi sudenkuoppaan.

Vippe ja Laku tarkastelivat hetken tilannetta, mutta koska kuopassa tuoksuivat tutut hajut lähtivät ne nurmelle tepastelemaan. Ja silloin onni kohtasi Lakun. Ihka elävä sittisontiainen tepasteli korsien seassa. Laku sekosi totaalisesti. Sen enempi empimättä Laku heittäytyi selälleen, kiemurteli, hankasi selkäänsä, kiepsui ja haisteli, olihan tuo ihanan taivaallinen paskan haju vielä tallella. Ja voin vakuuttaa. Kyllä, kyllä se haju oli tallella ja vielä pitkään.

Oih, mikä ihana tuoksu!

Laku nauttii sittisontiaisen tuoksusta turkissaan.

PAEONIA & CANIS LUPUS FAMILIARIS

Kaksi hönttiä. Karvapallerot niin suloiset, kuinka ne voivat olla sellaisia riiviöitä? Seikkailunhaluisia karkulaisia, aina etsimässä pientä rakoa, kaivamassa koloa, kokeilemassa porttia, antaisiko se periksi? Entä lumikasa, löytyisikö sen alta tunneli tuonne tai pääsisikö tämän verkkoaidan läpi tänne ja sitten taas sinne?

Oi, kuinka meitä väsyttää juosta niiden perässä, maanitella ja houkutella kotia kohti. Etsiä ja ihmetellä, minne ne nyt ovat menneet. Epäilevä lukija saattaa kummeksua, miten voi olla mahdollista, että pienet pennut sillä tavalla karkailevat. Annapas kun kerron. On monta tapaa ja lisää löytyy. Jos on aukko, työntyvät ne läpi. Aita voidaan ohittaa myös kaivamalla tunneli sen ali tai kiipeämällä yli. Sopivasta kohdasta voi loikata tai tuurilla horjua lumikasalta toiselle ja vapauteen voi päästä sattumalla, keinuttamalla porttia niin, että kun kaksi koiranpentua tunkee päänsä aukkoon antaa se periksi sen verran, että tupsuhännät heiluttavat hyvästit.

Ja vaikka seisoisit pihalla seuraten, kuinka kaksikko kirmaa alamäkeä ottaen vauhtia ponnistukseen, jonka voimasta ne nousevat lentoon, tömpsähtävät kantoon, kierien sohjoon ihmetellen itsekin, mitä niille tapahtui, ei se niiden matkantekoa voi estää. Risut räsähtelevät ja kaislikossa suhisee, kun Vippe ja Laku pärräävät pöheikössä.

Tiedättekö, mikä tekee tempusta vielä vaikeamman? Kun kaksikkoa kiljuu kotiin, Vippe tekee kaikkensa, ettei Laku tottelisi. Se murisee ja tönii. Hävytöntä. Se juoksee empimättä Lakun eteen kuin aito pussihukka uhkaillen pikkuveljeä, joka surkeana kuikuilee kotia kohti, väistäen veljeään, joka vaatii sitä kääntymään.

Nopeinkin meistä on silloin hidas. Kuistilta on pitkä matkaa jääkaapille. Sisältä pitää hakea herkkua, tuoksuvaa houkutinta, koska huutelu on turhaa silloin, kun Laku ja Vippe ovat haistaneet pupun, nähneet vilauksen oravan hännästä tai ajatus naapuruston koirista vaivaa. Missä asustaa vanha rouva ja pääsisiköhän sitä kukkulan nättiä tyttöä haistelemaan?

Isä huokaa ja Joonas on ihan kyllästynyt. Eihän sitä jaksaisi juosta pyhäaamuna suolle etsimään veijareita tai aloittaa viikkoa ulko-ovella kiitelläkseen koululaista, joka kiltisti palauttaa koulumatkallaan karkulaisia.

Viimeaikoina portin ohi on tepastellut jos jonkinlaista kulkijaa. Oli se terhakka pikkuinen, jolla oli häntä pystyssä kuin antenni. Ja vaikka veljekset haukkuivat huomiota hakien, se tepasteli ylpeästi isäntänsä vieressä, eikä edes vilkaissut räyhääjiä. Mutta eräänä päivänä kadulle pysähtyi auto, josta kömpi uhkean punainen suomenlapinkoira. Sankarimme eivät ole koskaan, puhun totta, ei ikinä ole Vippe ja Laku haukkuneet niin sydämensä pohjasta kuin tuona aurinkoisena aamupäivänä. Toden totta, ne olivat seota.

Seota meinasi myös isä kun näki poikien touhut pionipenkissä! Isä seisoi hiukset pystyssä, naama valkoisena, otsarypyt punaisena, kädet puuskassa henkeään haukkoen. Ja kuten aina, kaksikko ilahtui isännän tulosta. Ne heiluttivat iloisesti häntäänsä ihmetellen, mitä mies niin kovasti keuhkosi. Laku nuoli paljasta säärtä näykkien karvoista lempeästi. Isä puristi sanomalehteä kainalossaan tyrmistyneenä kuin hullujen huoneelta karannut.

- Tätä kukkapenkkiä ette tuhoa! isän ääni kantautui sisälle asti. – Tämän olen perinyt isoäidiltäni ja tämän minä jätän perinnöksi lasteni lapsille.

Vippe painoi korviaan luimuun. Hidasti liikkeittään tyytyen heiluttamaan häntäänsä maata vasten. Se oli käynyt pitkäkseen ja katseli arvaillen miestä, jonka sydän tykytti.

- Mitäs me muka ollaan tehty? Vähän pureskeltu talventörröttäjiä, onko se muka kiellettyä?
Ja aivan kuin arvaten koirakaksikon ajatukset, isä heilutti Hesaria: - On, se on kiellettyä! Omenapuista en välitä, tulppaaneja saa kaupasta, eikä kevätesikot metsästä lopu, mutta pionipenkkiin ette koske!

Ovi pamahti kiinni ja kaksikko katseli toisiaan:
- Mistä se hermostui? Oletko ollut pionipenkissä?
- Enhän minä, jäätä raavin. Hiukan multaa sutasin.
- Hiiriä?
- Ei, eihän siitä kolosta mitään löytynyt, eikä toisesta, joka jäi kesken, koska oli pakko kaivaa se kolmas.
- Hmm, Laku huokaisi. - Ja sitten se tuli kylpytakki päällä pihalle.
- Niin, Vippe haisteli aamiaisen tuoksuja ja kuunteli sisältä kantautuvia ääniä. – Taitaa tulla takaisin, isäntä.

Koirat väistivät suosiolla isän iskiessä lapion jäätikköön. Kaivettuaan puolen metrin syvyisen railon, kiskoi hän hangen alta aitaelementtejä ja raahasi ne kukkapenkin ympärille. Kiinnitti tiukasti talon kulmaan ja tuki puukepillä puolesta välistä. - Pääsy kielletty! isä ilmoitti ylpeänä rakennelmastaan ja voitetusta sodasta ja kaikesta kekseliäisyydestään.

Kun koko elämän on elänyt lumen keskellä, eikä ole nähnyt ruohonkortta tai taivaalla kaartavaa pääskystä, on kevät mitä ihmeellisintä aikaa. Laku ja Vippe ihmettelevät talitinttiä, katselevat kummeksuen järvelle kaartavaa joutsenta ja kuuntelevat korvat pystyssä, kuinka puiden oksat heiluvat tuulessa. Miltä tuoksuu pajunkissa ja lumena alta kohoava mustikan varpu?

- Pionit, mitä ne ovat?
Vippe selitti vanhempana. - Ne ovat isoäidin siskon miehen puutarhasta.
- Ihmiset ovat kummallisia.

Mutta, kun äiti äkkäsi näköalaikkunan eteen kohonneen aidan, siirtyi väliaikainen, joka korvattiin toisella, mitä edelsi kokeilu ja viritys, joka kuitenkin huojui tuulessa, takertui takkiin lopulta hautautuen hyvien ideoiden kinoksiin. Isä kaivoi, kaivoi uudet railot, etsi enemmän aitaelementtejä, raahasi pidemmälle, upposi syvemmälle, asetteli asianmukaisemmin, kokosi kestävämmin, paremmin ja somemmin ja lopulta myös mamma oli tyytyväinen.

- Minä lupaan!
- Mitä?
- Sen, että en möyri, Vippe sanoi: - Pionipenkissä!
- Juu, ei, ei, ei! Niin se isäntä sanoi.
- Juu ja irvisti ikävästi, mutta nyt tiedän, että ei saa, Laku pohdiskeli.
- Ei! Vippe sanoi haukahtaen.
Laku katsoi veljeään: - Mutta, mitä ei?
- Huokaus, en muista. Mutta luvataanko, että ei enää tehdä niin!
- Joo, kyllä mä lupaan ihan sydämestäni, Laku sanoi iloisesti.
- Hienoa, sitten mentiin!
- Mitä tehtäis?
- Kaivetaan kuoppia!
- Hau! Ehdottomasti! Hau hau!

SITÄ MINÄKIN, MITÄ SINÄKIN

Miten on mahdollista, kun perheeseemme tuli lähes yhtä aikaa kaksi suomenlapinkoiran pentua, että toinen niistä toden totta muistuttaa isäntäänsä ja toinen on kuin kopio emännästään?

Laku on kuullut jotain. Vipellä on muuta tekemistä.

Linja-auto hiljentää mutkassa. Vippe raottaa silmiään ja nuuhkaisee. Kuski sammuttaa moottorin. Laku nostaa päätään katsoo isoveljeään, joka oikoo itseään auringossa. - Kuulitko, bussi!
Vippe kääntää kylkeä nauttien kevätauringon satunnaisista säteistä. – Seuraava saapuu tunnin kuluttua.
- Tule, tule! Laku pinkaisee lumikasan korkeimmalle kohdalle aloittaen sellaisen metelin, että ei kestäne kauan, kun koko kylä tietää, että päätepysäkillä, linja-auton takapyörän kohdalla on kuski kusella.

Hau! Hau! Hau hau hau!! Hau hau hauuu!!

Vipellä on silmää jekuille. Seikkailut maistuvat, mutta kisata se ei jaksa. Jos tulisit käymään ja istahtaisit valkoiselle penkille, tyytyisi se venyttelemään itseänsä luottaen siihen, ettei se jää ilman hellyyttä, kun taas Laku rynnisi isoveljensä yli, kompuroisi kuono ojentuneena eteenpäin, hyppisi hirveällä kiireellä, tavoitellen tulisesti huomiotasi. Lähelle päästyään, se nuolisi kasvojasi väsymättä. Jos yrittäisit tervehtiä talon väkeä, näykkisi se takkisi hihaa. – Hau, mä olen tässä! Hau ja tykkään susta!

Päiväunien välissä on kiva olla nokosilla.

Lakusta on kehkeytynyt iloinen keikari. Hilpeä hidalgo on kasvattanut valkoiset rintakarvat, jotka erottuvat muuten niin mustasta turkista. Oikeastaan, ei turkkikaan ole enää mustan musta, pikemminkin hiilenmusta tai mustahtava, muistuttaen moneen kerran pestyn lempipaidan väriä, ehkä hiukan haalistuneena ja parhaan kiiltonsa menettäneenä. Mutta silmät ovat pippurit ja niitä kehystää tummat ripset. Vaaleanpunainen kieli on lämmin ja hiukkasen karhea. Laku suukottelee enemmän kuin mielellään ja nuolee myös paljaita varpaita. Lakun raajat ovat kasvaneet, eikä sen masu enää osu maahan. Nyt se näyttää oikein uljaalta. Ja sen sydän sykkii Oonalle. Oona, Oona, Oona, onko tässä maailmassa ketään muuta, joka saisi sen jakamattoman huomion? No, jos ei oteta huomioon ruokaa ja herkkuja, niin eipä taida olla.

- Minne Oona menee?

- Kouluun!

- Mä haluan mukaan!

Oonan lähtiessä kouluun Laku on lohduton. Ja sattuipa tässä eräänä päivänä jälleen, että käveltyään tovin tyttö kuuli iloisen haukahduksen takanaan. Autotietä pitkin juoksi Laku, joka oli kuin olikin tavoittanut Oonan lähes kilometrin päästä kotoa. Voi Lakua ja voi surku Oonaa, joka joutui palaamaan kotiin. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja niin kävi myös nyt. Koulusta myöhästymistä murehtineen koululaisen kohdalle pysähtyi auto tutun opettajan tarjotessa kyytiä, eikä Oona myöhästynyt koulusta.

Millainen sankari Vipestä on kehkeytynyt? Pääsääntöisesti se on rauhallinen ja harkitsevainen. Se tarkkailee ympäristöään valppaana, muttei riehaannu pikkuasioista. Päivittäisiä kohokohta on luolien kaivaminen lumiseen rinteeseen, eikä sitä haittaa päiväunet nokosten välissä. Mitään tekemättömyys tekee hyvää, voisi olla Vipen motto.

Vippe on hieno koira. Eikö näytäkin komealle?

Kaikki, mitä Joonas ehdottaa, on kivaa. Eikä se haluaisi loukata Joonasta tai kyseenalaistaa tämän ylivertaisuutta muita kohtaan. Esimerkiksi äidin huhuillessa karvaturreja sisälle, istuu Vippe uskollisesti Joonaksen vieressä. – Pitäisikö mennä? se katsoo kysyvästi. Joonas nyökkää ja koira kipittää kotiovelle.
Mutta mikä tässä lenkkeilytouhussa Joonasta viehättää, sitä se ei ymmärrä. Miksi pitäisi kävellä ilman päämäärää, lähteä hihnassa kadulle kulkemaan? Ensimmäisellä kerralla se istuutui iloisesti odottamaan ja katseli pää vinossa kun Joonas esitteli eväitä selittäen samalla matkasuunnitelmaa.
- Häh, pitääkö mun kävellä saadakseni nakinpalan? Vippe empi: – Ok, mutta vain tämän kerran.

Vippe viihtyy pihalla, miksi lähteä lenkille?

Sitä paitsi aurinko paistaa ikävästi silmiin.

Vippe epäili, eikä peppu noussut lumihangesta. Eikä se lähtenyt edes herkun perään. Ja tottahan se on, että keittiön suunnalta saapuvat ne herkullisimmat ateriat. Jos Joonaksella on nakinpala, äidin jemmasta löytyy koko paketti. Näyttäisi siltä, että kun Vippe on jotain päättänyt, se ei helposti vaihda mielipidettään. Edelleen yhteiset lenkit näyttävät vaivalloisilta. Sitä paitsi, Vippe pidättää, kunnes se on kotipihalla. Portin sulkeuduttua se avautuu ja vapautuu.

Laku sen sijaan heiluttaa häntäänsä nähdessään Oonan lähestyvän talutushihnan kanssa. Söpöläiset tepastelevat somasti aivan kuin ne olisivat iät ajat kulkeneet yhdessä pulisten tai hyräillen päivän biisejä. Sillä sitähän Oona aina tekee, jammailee ja Laku heiluttaa kippuraista häntäänsä tahdissa.

Mutta kuka oli pelannut pihalla plättistä? Eipä äiti taaskaan tykännyt näkemästään. Entä mitä iskä teki nähtyään multakuopan pionipenkissä? Siitäpä taidan kertoa ensi kerralla enemmän.

LUOMULELU

Hei! Katos, mitä mä löysin!

Sehän on ikijäässä oleva kakkakalikka.

Kylläpäs meitä lykästi, nyt leikkimään!

Oona ihmetteli ikkunasta pentujen leikkejä lumessa. Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta kaksikko kisasi kinoksissa. Mutta mitä ihmettä Vippe piteli suussaan? Jostain ne kisasivat. – Mikä toi on? Oona painoi nenän ikkunaan katsellen kuinka tumma möhkäle lensi ilmaan päätyen Lakun suuhun. Ei se sentään sitä syönyt. Ei, käänteli vain parempaan asentoon viskaten patukan kierteellä taivaan alle napaten sen iltatähtien lomasta hampaisiinsa. - Ei kai sentään, Oona huokaisi.

Laku: Anna se tänne!

Vippe: En varmasti anna!

Laku: Sit mä tuun ja otan sen!

Toden totta, pennut leikkivät umpijäisellä kakkakikkareella. Kallisarvoinen aarre suussa ne kiisivät lumessa ja hippasivat hännät heiluen. Voi riemua, kun toinen pudotti kökkäreen, silloin vauhti yltyi, tassut tanssivat kalikan ympärillä ja kimeästi haukahdellen ne hehkuttivat toisilleen, että tämä on minun!

Ällöttävää? Myönnetään, pikkuisen puistattavaa, mutta arvatkaapa, mikä on todella ällöttävää ja jättää jälkensä jopa isoon mieheen? Ehkä sinäkin olet joskus hiippaillut öiseen aikaan vessaan. Kaikki eivät laita silloin valoja. Reittihän on tuttu ja tehtävänä jo lapsena opittu taito. No, niinhän se meidänkin iskä eräänä yönä tepasteli pyjamassaan oloansa helpottamaan, kun kesken kaiken jotain melko lämmintä ja tahmeaa tarttui paljaisiin varpaisiin. Ja kyllä meitä aamulla nauratti, kun iskä kertoi istuneensa vessanpöntöllä pyyhkimässä koirankakkaa isovarpaan välistä.

Vippe ja Laku taistelevat kakkakalikan herruudesta.

Niin (huokaus) edelleen kakkakasoja löytyy sisältä. Onneksi enää silloin tällöin, mutta kuitenkin riittävän usein niin, että me nykyisin katsomme aina jalkoihimme kulkiessamme kotona. Koskaan ei voi olla täysin varma, sillä ulkona on jäätävää ja porinmatin lämmössä niin ihanaa kyykistyä tekemään jotain salaperäistä.

Entä ovatko koirat jo oppineet pissaamaan pihalle? Vastaamme, periaatteessa kyllä, mutta koska pidätystaito on vielä kovin lyhyt, alkaa aamumme edelleen öisten pissojen pois pesulla.

Shh, pojat nukkuvat.

Vippe vessan oven edessä ja Laku askelmalla.

Pentujen pisut olivat aluksi pieniä ruiskauksia. Kun Laku nyt kyykistyy (myös poikakoirat kyykistyvät pentuna pissatessaan), lattialle ilmestyy puolimukia nestettä. Kun Vippe pissaa lirauttaa öiseen aikaan, kuuluu kunnon lorina, huoneeseen leviää ällöttävä haju ja vaikka oven suuhun on laitettu kasa sanomalehteä, ei se ehdi imeä tarpeeksi keltaista litkua ja koska kusta on niin paljon, eivätkä hesarit ole tarpeeksi huokoisia, lorisee virtsa sinne, minne lattia on kallellaan.

Kuulostaako ällöttävältä? Niin meistäkin. Odotamme kesää. Onhan silloin lämmintä ja pennuistakin on kasvanut sisäsiistejä isoja poikia. Sitä odotellessa seuraamme Vipen ja Lakun elämää iloiten niiden kyvystä nauttia pakkassäästä ja innosta ihmetellä uusia asioita ja nauramme niiden kujeille ja kepposille (ainakin pienen hetken kuluttua).





Mitäs sitten? Kakkakalikalla ei enää jaksa leikkiä,

 tuoksukuusama on revitty seinältä, ruukut levitetty

pihalle ja pyykkipussi hajotettu ja

 fleecehuopakin jäätyi kinokseen. Tylsää...





PASKA JUTTU

Laku, Samuli ja Vippe.

Valkoiset hiutaleet ja lisää lunta. Täksi päiväksi povattu parikymmentä senttiä enemmän. Kasat katolta työnnettiin räystäiltä alas ja vallit talon ympärillä kasvoivat. Äiti kaivoi hiekkalaatikon esille ja Samuli innostui nähdessään leikkikalunsa pitkästä aikaa. Mutta lunta satoi koko ajan. Itätuuli sirotteli sitä somasti puiden oksille, asetelmallisesti portinpieliin. Sitä satoi ja satoi. Suli poskille ja jäätyi ripsiin. Hatun päälle ilmestyi hassu kasa ja kengänpohjien möykyistä tuli pyöreät lumen jäätyessä kävelijän kiusaksi.

Lumesta löytyi hiekkalaatikko ja Samulin kaivuri.

Lumen aikaan kaikki hautautuu. Lapio, jos se lojuu maassa. Lyhty, kun se kaatui kannonnokasta. Autopaikka, eikä kenelläkään ole intoa aurata.

Vippe ja Samuli pulkkamäessä.

Samuli taisteli pulkkansa kanssa. Pitkä naru oli uponnut lumeen, eikä se irronnut kiskomalla. Äiti taisteli itsensä kanssa, ettei juoksisi avuksi, sillä pienimmilläkin on oikeus taistella omat taistelunsa. Onnistumisen ilon voi kokea vain, jos saa kokeilla onneaan. Samuli huusi ja raivosi. Äiti odotti avun pyyntöä, sillä sen äiti oli itselleen luvannut, että kun lapsi pyytää apua, sitä saa ja nopeasti. Siihen asti oli odotettava. Siedettävä sitä, että toinen harjoittelee, on hitaampi, tekee asiat hankalammin tai vain omalla tavallaan.

- Täällä on jotain punaista! Tuu auttamaan!
Äiti kiirehti avuksi kauhistuen näkyä. Pulkka oli yltä päällä paskassa ja niin oli Samulin naama ja haalarit!

- Älä koske mihinkään, älä puhu, älä liiku, äiti kantoi pojan sisälle. Pesi ja puki uudelleen ja sitten takaisin pihalle: - Mutta ei mäkeen!
- Mitä mä sitten teen?
- Ei siellä voi laskea, äidille valkeni puhuessaan, että koko rinne oli täynnä koirankakkaa, pieninä kasoina siellä täällä salakavalasti lumen alla.

Mitä täällä voi tehdä?

Ongelman kimpppuun lapion kanssa. Kakkakasan löytyessä, äiti kiikutti sen kauas, kauas, pois, pois. Täysin syventyneenä paskahommaansa, äiti unohti tympääntyneen pikkumiehen. Kotvasen kuluttua lasta ei näkynyt. Hätääntyneenä äiti juoksi aidalta aidalle huhuillen. Nyt ei makkarakaan auttaisi, poika oli poistunut pihalta, mutta minne. Äiti juoksi sisälle hakemaan kännykkäänsä, mutta siellä häntä odotti yllättävä näky:

Sohvalla istui punaposkinen pellavapää sylissään pussillinen juustonaksuja:
- Mä jään sisälle, Samuli ilmoitti: - Ja tulen ulos vasta sitten kun on kesä.

Mitä me muka ollaan tehty?

LÄLLÄTTÄVÄ KOIRA

Lällättääkö tuo koira minulle? Äiti kahlasi lumessa. Kintut vajosivat näkymättömiin. Sen verran oli äidille elopainoa ehtinyt elämän aikana kertyä ja kunto kuluneen vuoden jos toisenkin aikana laskea, että takaa-ajo tuntui suojuoksulta. Niin, äitihän rämpi Reinot jalassa umpihangessa ylämäkeä päällään vain sisävaatteet. Ja tähän oli päädytty, miten?

Näinkin voi hanskalle käydä, jos sen jättää lojumaan lattialle.

- Mitä mä teen? Oona kiljui ulko-ovelta. – Aina kun menen lähemmäs, se juoksee kauemmas. Karkaa rinteen reunalle loikkien toisaalle.

Ettepäs saa mua kiinni! Vippe voitonriemuisena vartiopaikalla.

Äiti syöksyi apuun. Vippe ilakoi ympäri pihaa Oonan upouusi lapanen suussaan.
– Nappasi sen kädestä, Oona selitti. – Vauhdissa! En ehtinyt tekemään mitään.
Äitiä moinen harmitti. Harmitti päälle hyppiminen ja röyhkeys, että vielä lapasen lapsen kädestä vei. – Vippe! äidin ääni oli ärsyyntynyt.

Lumiseinän kiipeäminen on vaativaa hommaa.

- Se oli mun lempilapanen, Oona jatkoi. – Nyt se järsii sen rikki, enkä ikinä, ikinä voi sitä enää käyttää ja nyt mä en voi laittaa niitä päälle…
Äiti ei jäänyt kuuntelemaan. Siltä seisomalta hän harppoi pihalle. - Tänne se lapanen! Äiti komensi koiran kadotessa näköpiiristä.

Iso loikkaus yli ensimmäisen lumivallin, äiti jatkoi matkaa päättäväisenä hiekkalaatikon ohi. Vippe kipitti eteenpäin. Kaarteli ja katseli voitonriemuisena. Sen koko olemus uhkui tyytyväisyyttä. Valpaana se arvioi äidin elekieltä. – Älä luulekaan, että annan tätä, se nipisti suunsa tiukasti kiinni ja kipitti sirosti lumen kannella.

Vipen vauhti ei umpihangessa hidastu.

Oletko koskaan kulkenut upottavassa maastossa? Kun astut ensimmäisen askeleen, painopiste jää lumen alle. Sitä toista jalkaa, joka on ilmassa, et kykene siirtämään, koska tukijalka ei voi liikuttaa. Yrittäessäsi muuttaa asentoasi vajoat syvemmälle. Ja kun seisot vyötäröä myöten upoksissa, pitäisi jalkoja pystyä heittelemään lennokkaasti eteen ja taakse samalla voimallisesti pomppien, jotta matka jatkuisi. Äiti ei moiseen kyennyt. Hän huohotti yksinäisenä ymmärtäen maan vetovoiman voittavan. Lumi oli hotkaissut jalat ja voimat oli loppu. Hänen uurastuksestaan ei ollut mitään hyötyä. Äiti tiesi, ettei saisi kiinni hamsteria, saatikka tuulta nopeampaa temmeltäjää.

Oona odotteli ovenpielessä äidin ontuessa vaivalloisesti takaisin lähtöviivalle.
- Laumanjohtajan pitää olla aina ajatuksen edellä, äiti mutisi tyhjentäessään tohveleista lunta.

- Ota lauantaimakkara ja juokse Vippeä karkuun.
- Mutta sillä on lapanen, Oona väitti vastaan. – Haluan lapasen, en leikkiä!
- Kokeile kuitenkin, äiti ehdotti.
Oona otti herkkupalan. Juoksi aurattua pihapolkua pitkin portille.

Rinteessä oli kesällä kiva grillailla.

Vipen mielestä lumen alle hautautuneiden

kesäkalusteiden luokse on kiva juosta karkuun.

Kaukana tukikohdassa tilannetta seurattiin kiinnostuneena. Vippe istui turvassa, saalis hampaissaan, kun sen sieraimiin saapui mielenkiintoinen tuoksu. Se nosti kuonoaan haistellakseen. – Makkaraa! Minne ne katosivat? Odottakaa! Vippe juoksi minkä jaloistaan pääsi.

Sillä aikaa Oona oli kyykistynyt lumikasan taakse piiloon. Kun Vippe lopulta löysi tuoksuvan tytön, istuutui se lapanen suussa odottamaan. Ja niin siinä kävi kuin harakalle kansansadussa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Oona sai lapasen ja Vippe leikkeleen. Kumpikin oli tyytyväisiä.

TÄITOUHUJA

Onko surkeampaa nähty? Vippe täikäsittelyssä.

Täit olivat ehtineet touhuta koirien turkissa liian kauan. Yksikin päivä on paljon, mutta kuvittelepa, että joku järsisi sinua useamman vuorokauden hiippaillen hiuksissasi ja tehden ihollesi pesän. Sietämätöntä. Samaa mieltä olivat myös Vippe ja Laku. Ne yrittivät kynsiä itseään, rapsutella takajalalla kuonoaan, karistaa ärsyttävät asukkaat kimpustaan. Turhaa, aivan turhaa!

Apu löytyi apteekin hyllyltä. Illalla Iskä ja Joonas hoitivat potilaat. Sitä karvakuonot eivät ymmärtäneet, miksi ne eivät saaneet olla yhdessä. Tämähän on väärin, Vippe pohti ja loikkasi eteiseen asetetun aidan yli Lakun hurratessa sen saapuessa.

Vippe täikäsittelyssä.

Iskä harjasi niin Vipen (kuvassa) kuin Lakun turkit, tekin jakauksen niiden niskaan ja levitti lääkettä Joonaksen avustuksella.

Hoh hoijaa, kun ei ole kakkoja kerättävänä

voi vaihteeksi imuroida täit pois lattialta.

Koirien hoitoa seurasi siivous. Petivaatteet ja pehmolelut pestiin. Harjat pakastettiin ja lopuksi Joonas imuroi lattiat, nurkat, kolot ja jopa seinät, missä hauvelit olivat itseään kyhnytelleet.

Täit elävät viikon ilman isäntäänsä. Toivottavasti kaikki ovat nyt pölypussissa.

Mutta, kuka lohduttaisi Vippeä? Sille ei maistu edes maksapasteja.

Joonas testaa, miltä maksatahna maistuu.

LOIKKAA LAKU

Onnistuuko esteradalla eteneminen Lakulta?

Entä mitä mieltä Vippe on uudesta harrastuksesta?



Aleksilla on hieno koira ja etumatkaa sen koulutuksessa. Eräänä päivänä käydessään moikkaamassa Lakua kertoi hän Oonalle vinkkejä, kuinka koiran kanssa olisi vieläkin hauskempaa. Ensiksikin Lakulle olisi rakennettava oma temppurata. Ajatus oli loistava, eikä pitkä koulumatka tai painava reppu kyenneet estämään kaksikkoa toimimasta.

Oona säätää esteen korkeutta Aleksin antaessa ohjeita.

Hetken kuluttua lumikasoista valittiin sopivin ja pihalta löytyneestä lapiosta tehtiin este. Oona kokeili ja Aleksi kommentoi. Esterata oli valmis. Lapset kutsuivat koirat luokseen kertoakseen uudesta harrastuksesta.



Vippe ja Laku kuulolla.



Korvat höröllään ne kuuntelivat puhetulvaa. Vipestä näki heti, ettei se innostunut ajatuksesta. Aivan kuin se olisi pohtinut, oliko hyppelyyn saatu lupa Joonakselta. Kallistaen päätään se kysyi, oliko tästä todellakin sovittu sen isännän kanssa.

Laku oli hämmentynyt. Se tykkäsi Oonasta valtavasti ja oli onnellinen saadessaan tytön huomion. Mitä punaposki nyt halusi, siitä sillä ei ollut mitään käsitystä, mutta ei se vastustellut. Se oli valmis urostekoihin.


Laku ihmettelee, mitä Oona oikein haluaa sen tekevän.



- Tule, tule, Oona maanitteli heiluttaen lihapullaa lapion päällä.

Laku juoksi. Pysähtyi esteelle ja istuutui. Oona huokaisi, mutta Aleksi rohkaisi jatkamaan. Uusi yritys. Aleksi kannusti. Oona maanitteli. Vippe kokeili kerran. Kiersi esteen ja häipyi. Sitä ei hypytetty, ei ainakaan ilman Joonasta.



Vippe ei hyppää. Se kaartaa esteen ja karkaa radalta.

 Mutta Laku ymmärsi idean. Herkkupala heilahti. Laku ponnisti ja lopulta valmentaja sai iloita työnsä hedelmistä. Kaksikko Oona ja Laku selvittivät ensimmäisen esteratansa tehden loistavaa yhteistyötä.

Laku vauhdissa. Tuleekohan siitä isona esteratojen kunkku?

KARKULAISET

Suomenlapinkoiran pentu Vippe ihmettelee talven tuoksuja.

Pihapiirimme on aidattu niin, että pennut voivat tutkia ympäristöään vapaasti. Aluksi ne pysyttelivät kotioven lähettyvillä antautuen muutaman metrin päähän vain ihmisen seurassa. Iän karttuessa myös niiden rohkeus on lisääntynyt. Tarkennan, Vipen seikkailunhalu on lisääntynyt pikkuveljen seuratessa sitä, mitä hulluimpiin tekoihin.

Eräänä päivänä ne onnistuivat nappaamaan pikkulinnuille tarkoitetun talipallon puunoksalta. Sitä ne sitten nuuskivat ja ihmettelivät. Äidin meikkipussi kiikutettiin pihalle ja kätkettiin lumikasaan. Samulin housunlahkeesta revittiin kuminauha ja toisesta tumpusta syötiin peukalo.

Mutta palatkaamme seikkailijoihin. Vippe siis viipottaa ympäri pihaa haistellen tuulen mukanaan tuomia tuoksuja. Jos järveltä kuuluu outoja ääniä, höristää se korviaan tarkkaavaisena aivan kuin se olisi jo mahtava vahtikoira. Mutta kun portin ohi kopsuttelee ori ylväänä, kipittää se velipojan viereen ja siinä ne sitten istuvat ihan liki toisiaan.

Mitähän se isoveli seuraavaksi keksii?

Laku ja Vippe kulkevat umpihangessa. Polku tuntemattomaan on tallattu koko aidan mitan verran. Näyttää aivan siltä, kuin ne olisivat kiertäneet ihmettelemässä, minne tämä verkkoaita johtaa. Pienempi isompaa seuraten ne muistuttavat leikkijunaa. Pikkuruiset päät ja kippurahännät vain näkyvät niiden puksuttaessa eteenpäin. Mitä etsivät? Ehkäpä pakoreittiä tai parempia sapuskoja tai uhkeita kimuleita tai muiden meneväisten merkkauksia.

Niin tai näin, sopivan kohdan löytäessään, parivaljakko pysähtyy tuumailemaan. Ne mittailevat aidan korkeutta ja kokeilevat kolon korkeutta. Ja eräänä päivänä lumivallia hyväkseen käyttäen ne olivat kuin olivatkin saaneet itsensä ponnistettua pois aidatulta alueelta. Hetken kuluttua ne seisoivat surkeina portin takana. Kimeästi ulisten ja nyyhkyttäen ne kinusivat tietää, kuinka me pääsisimme takaisin kotiin. Äiti tarjosi karkulaisille herkkuja. Kotiinpaluu on kuitenkin aina juhlaa.

PS. Aivan meinasin unohtaa!

Illalla ihmettelimme Lakua, joka hinkkasi itseään seinää vasten. Se oli ollut jo jonkin hetken levoton ja raaputtanut itseään onnettoman oloisena. Kun iskä nappasi pennun syliinsä, asiat selkenivät. Hetken harjattuaan hän löysi turkista monta syytä rapsutukselle. Täi kavereidensa kanssa oli pesiytynyt pehmeän turkin suojiin. Iskä huokaisi. Nappasi muutaman näytteen teipille ja haki suurennuslasin. Vertasi löydöksiä netin kuvatarjontaan ja kertoi ikävät uutiset. Joonas tutki varmuudeksi Vipen. Sama tulos. Kummallakin pennulla oli koirantäitä. Onneksi ne eivät tartu ihmisiin ja koiratkin saavat niihin apua. Hetken ajatus kutitti äitiä ja taisi hän pestä kätensä useamman kerran, ihan vain varmuudeksi.

LEMMENLEIKIT

Suomenlapinkoira Vippe ja samettisussu Pullukka.

Oonalla on nalleja, pehmeitä kissoja ja hauskoja hauvoja. Isoja ja pieniä otuksia lojuu lattialla ja istuskelee hyllykössä. Minnan antama Hirnukka on kestosuosikki. Kiiltävä sammakko on korvaamaton. Pikkuinen kisu ja sen musta sisar ovat pötköttäneet peiton päällä jo vuosia. Mutta kukaan ei oikeastaan tiedä, mistä Pullukka on meille tullut. Äiti on usein katsellut oliota oudoksuen. Samettisen ruskea nappisilmä voisi olla koira, mutta koska se on niin pyöreä, tulee siitä lähinnä mieleen pallokala. Miten joku edes on ajatellut tuoda tuollaista markkinoille, äiti on pohtinut mielessään ja ihmetellyt vielä enemmän, kuinka joku on se sieltä ostanut.

Rakastunut näkee kaiken toisin. Vippe huomasi Pullukan pyöreät muodot heti ensimmäisellä viikolla. Se ei välittänyt Ikean vaaleasta terrieristä tai pitkäkarvaisesta spanielista. Hiukan se innostui jättikokoisesta hevosesta, mutta Pullukan kohdalla sen sydän pysähtyi.

Millaista on rakastua ensimmäistä kertaa?

Vipen liikkeet olivat nopeita. Sen työskenteli kuonollaan, työntääkseen muut kaunottaren edestä pois. Saadakseen tuntuman tyttöönsä se nousi takajaloilleen ja kurkotteli lähemmäs nappisilmää, joka apaattisena tuijotti eteensä. Tuskin Pullukka ymmärsi, että nyt onni oli kohdannut sitä. Mutta Vippe tiesi, mitä tahtoi. Se halusi Pullukan.

Hellästi se haisteli heilaansa. Pyöritteli kuonollaan. Käänteli ja tutki. Pullukka istui toljottaen toisaalle ja ehkä sitä hiukan huvitti utelias uros. Pullukalla kun ei ole tapana näyttää tunteitaan. Ei se revittele iloilla tai suruilla. Se on olemassa ja siinä on sen mielestä kylliksi. Pitäkööt muut meteliä siitä, miltä tuntuu. Tämä tyttö ei pulise turhia tai vaadi pitkiä perusteluja. Eikä se vastustellut, kun Vippe raahasi sitä kohti kotoista banaanilaatikkoa, jonne oli tunnelmaan sopivasti pedattu sydänaiheinen peitto.

Mitä tapahtuu nuoren koiraan mielessä tämän painautuessa lemmittyänsä vasten? Sitä ei Vippe tiennyt, eikä se myöskään ymmärtänyt, miksi sen keho lähti tanssimaan sooloa, jollaista se ei koskaan aiemmin ollut kokenut. Sen lantio työntyi eteen, häntä heilahti taakse, lantio nytkähti kiivaammin. Eteen, taakse, eteen, taakse. Pullukka tärisi tahdissa, eikä Vippe-parka kyennyt itse kömpimään punkkaansa. Se keinahteli lemmentuskissaan laatikon reunalla ja aina kun se käpälät osuivat sen mielitiettyyn, alkoi rytmikäs lemmentango.

Lemmenleikkejä ja himokasta hehkutusta jatkui koko illan. Aamulla tunne oli yhtä ylitsevuotava kuin yön pimeinä tunteina, eikä rytmi hidastunut iltaa kohden. Päinvastoin. Näytti aivan siltä kuin Vippe olisi päässyt kiinni olemassaolonsa tarkoituksesta. Tai ainakin maistanut sellaista herkkua, jota sen oli saatava lisää. Ja se sai. Ja se sai. Ja se sai.

Pullukka oli kuin luotu sille. Se oli sopivan pyöreä, pehmeän vastaanottava. Se jakoi Vipen ilakoinnin tyynen rauhallisesti. Kun uros nukahti, Pullukka valvoi sen vierellä. Ja taas jatkettiin ilakointia. Kunnes eräänä päivänä kaikki muuttui. Taloon saapui pikkuinen koiranpentu, joka käveli kuin Vippe, heilutti häntäänsä, hypähteli ja haukahteli iloisesti.

Vippe arvioi tilannetta. Se oli kuullut enkelten laulun. Se ei voinut kieltäytyä seireenimäisestä kutsusta. Se hyppäsi karvaisen olion selkään antautuen samaan autuaaseen tunnelmaan kuin mihin se Pullukan kanssa oli tottunut. Järkytyksekseen sen alta kuului murinaa, kipakkaa haukuntaa ja lopulta terävät pikkuisen hampaat iskeytyivät sen tajuntaan.

Velipoika ei pitänyt lemmenleikeistä. Ei ainakaan Vipen kanssa. Eikä Vippeä himottanut enää pehmolelun kanssa seukkailla, kun se sai seikkailla velipojan kanssa.

- Mitä sanoisin, Vippe istui Pulllukan vieressä. – Ehkä kasvoimme erilleen tai elämä toi meille uusia haasteita. Onko meillä eri arvomaailma tai sitten asiat vain ajautuivat näin.

Pullukka ei sanonut mitään. Oliko se surullinen? Kaipasiko se Vipen kosketusta? Ehkä se oli vain helpottunut saadessaan taas enemmän aikaa ajatella asioita.

Pullukka ja Vippe eron jälkeen.

TAUOTONTA TOUHUA

Päivä päivän jälkeen paljon, paljon puuhaa. Pentujen ollessa toisistaan erillään ne etsiytyvät ihmisten läheisyyteen. Häpeilemättä ne tepastelevat vessaseuraksi tai odottavat pöydän alla sattumia. Lukutoukan jalat ovat oiva paikka lepäillä ja Oonan helmoissa on aina hauskaa heilua.


Vippe tykkää silittelystä ja Laku tykkää määrätä, milloin sellainen sille sopisi. – Ei, ei nyt, se irvistää pyristellen pakoon halihetkeä. Kiemurrellen se ilmoittaa, että vaikka se ei vielä ole edes kolmen kuukauden ikäinen, on sillä sisäinen pakko pomoilla.

- Hau, hau! ääni on kimeä ja määrätietoinen. – Herätkää!
Kello on neljä, aamulla ja vaikka kaamos on katkennut Utsjoella, meitä kaikkia nukuttaa.

Mä voitin! Laku taklasi Vipen.

– Hau, Laku huutaa! Mulla on tylsää! Tulkaa viihdyttämään! Hau, hau!
Olemme pitäneet pentuja erillään, jotta pieninkin saisi unihetkensä. Sen soisi nukahtaa kun nukuttaa ja herätä kun on levännyt. Mutta myös siksi, että Vipelläkin olisi unirauha. Pikkuveli kun on päättänyt, että sen herättyä heräävät myös muut.

Kun pennut on päästetty samaan tilaan, telmivät ne armotta ja kovaäänisesti. Ne rähisevät, kiskovat, asettavat tassunsa haastavasti toistensa selkään, hyppäävät herjaten kaverin niskan päälle tai kellistävät toisensa kumoon. – Tätäkö tämä sitten on, puremista, vinkumista, nitinää ja uikutusta, ähinää ja ohjeita, kuka milloinkin on missäkin ja huolta pienimmästä pennusta, ettei se ihan jäisi isomman rökitettäväksi, äiti ja iskä ehtivät huolestua.

Mutta eräänä päivänä pikkuinen seisoi vauvaportin luona. – Hau, se haukkui päästäkseen isomman luokse. Hau, haluan!

Sä hävisit!  Vippe tuulettaa Lakulle.

Ja niin alkoi leikki. Painipeli, jossa oli säännöt. Kumpikin oli vuorollaan voittaja. Kumpikin haastoi haastajansa. Kumpikin kellahti selälleen häviäjänä. Hauskaa oli. Hävinnyt oli seuraava voittaja. Eikä voittaja pahastunut alistua häviäjän osaan. Tasapuolista telmimistä tauotta.

Yleensä leikki oli loppunut itkuun. Pienin oli tullut portille pyytäen päästä pois leikkihuoneesta. Nyt oli toisin. Leikki loppui ja ystävykset kellahtivat lattialle lojumaan. Paitsi, että ensin Vippe kipitti paperikasalle lorottamaan ja Laku seurasi sitä, aivan kuin muistaen, että silläkin oli hätä tai ajatellen, ettei mikään ole niin kivaa kuin kusta kaverin kanssa.

Sitten ne rojahtivat lattialle ja nukahtivat. Meitä nauratti kun ne tuhisivat aivan samassa asennossa. Jalkojen sojottaessa sivulle aivan kuin ne olisivat kaatuneet suorilta tassuilta kyljelleen. Mutta juuri kun äiti hiippaili kameran kanssa niitä kuvaamaan, nosti Vippe käpälänsä kohti kattoa, kuten se tavallisestikin teki. Paitsi, että nyt Laku tuhisi se vieressä tyytyväisenä.

Ottakaa mallia. Näin rentoutuu Vippe.

Onnellinen loppu tai alku, ajattelimme. Ainoa, joka suri osaansa, oli Pullukka. Oliko Vippe hylännyt ensirakkautensa? Siitä taidan kirjoitella ensi kerralla lisää.